Elokuun on pitkällä

Miten iloiseksi voi ihminen tulla siitä, että käy juhlissa, joissa potentiaalisesti tulisi juotua liikaa viiniä ja sitten tuhoaisi seuraavan (työ)päivän, mutta sitten päätyykin hengailemaan Marko-Oskarin kanssa, joka tilaa holitonta bisseä, joka alkaakin näyttää houkuttelevalta ja päätyy juomaan sitä ja voilà! Tässä sitä ollaan, perjantaiaamu, minä olen puolen tunnin päästä matkaamassa Raumalle bussilla, eikä ole pienintäkään crapuléta, ei edes väsymyksestä, sillä menin tavanomaiseen tapaan nukkumaan katsottuani yhden The Pittin jakson. (Haluaisin vain bingettää sitä seitsemän jaksoa putkeen, mutta nyt mennään jakso per päivä -kuurilla.)

Olin eilen kustantamoni Gummeruksen juhlissa. Oli tosi hauskaa. Juttelin Laura Frimanin kanssa sen pian ilmestyvästä uusperhekirjasta. “Se oli aikoinaan sydämen asia, mutta nyt ei kiinnosta yhtään”, Laura kertoi. Tuo on niin tuttua. Kirjat kirjoitetaan intohimolla, mutta sitten kun projekti on taputeltu, hommat kansissa ja pitäisi alkaa markkinoida ja antaa haastatteluja, pienimmätkin kiinnostuksen rippeet ovat tiessään. Seuraava projekti! Ei auta, markkinointia on tehtävä. Neljä tietokirjaa kirjoittaneena kaikki tuo on vain niin huvittavan tuttua.

Mulla on jotenkin tosi mukava olo. Eilen sanoin kaikille, että kuuluu erinomaista, ja ihmiset ihmettelivät, vähän sillä lailla että miten julkeat sanoa noin. Noooo, jos sitä yhtään enempää analysoisi, niin kyllä tässä kaikkea ikävääkin on juu.

Mutta olen innoissani monista asioista. Siitä että olen elämässäni ekaa kertaa käymässä tavoitteellisesti salilla. (Tavoite: hauis ja pylly.) Eilen kävin ihan kyllä hyviä keskusteluja siitä, että onko tämä kehonmuokkaus nyt aivan äärioikeiston pussiin pelaamista, jos kyykkäät, olet fasisti. “Et voi rakentaa pyllyä ja hyvää maailmaa samaan aikaan.” Watch me. Ok ymmärrän tämän kritiikin siihen, että nyt laitetaan energia kehojen kontrollointiin. Muuuuttta mun näkemys tähän on se, että otetaan proteiininmussuttaminen ja painonnostaminen takaisin fasisteilta. Samaan päähän mahtuu monia ajatuksia.

Sitten olen vähän ja vain vähän kirjoittanut sellaista proosahommelia, joka on ollut mun päässäni vuosia, mutta johon en vain ole saanut tartuttua, koska kolme lasta ovat imeneet minulta Harmaiden Herrojen lailla kaiken liikenevän ajan. Nyt olen sitten vähän sellaisella väkipakolla kuitenkin ryhtynyt siihen. Ei ole autofiktiota, on pelkkää fiktiota. Ja herregud se on hauskaa! On niin hauskaa vain sepitellä menemään. Toki myös saatanallisen vaikeaa, ratkaisemattomia ongelmia on monia, lukuisia, ja nyt pitäisi luoda paria sivuhahmoa, hitto se on vaikeaa. Luultavasti pyydän tähän mun larppaajaperheeltä ensi viikonloppuna apua. Pullo viiniä pöytään ja ehdotuksia tulemaan. Ne auttoi mua juonenkin kanssa.

Ville Malja sanoi eilen, että sitten vasta tietää että kirjoittaminen luistaa, kun alaselkää sattuu. Vähän niin kuin munuaiset huutaisivat. Tätä kohti.

Elokuun kivoja asioita tähän mennessä:

Flow-perjantai oli ihana. Rakastan sitä nousuhumalaista tunnetta, kun mun pään täyttää sellainen “mä pidän mun ystävistä vain niin-niin-niin paljon”. Ja sitä oli tänä vuonna paljon.

Illat olen hengannut Vallilan koulun pihalla lasten kanssa. Että tuo remontti on onnistunut. Aikaisemmin tossa asflattipihalla vain sellaiset villin lännen heinätukot pyöri hiljaa, nyt se on aivan täynnä elämää. Tässä kaupunginosassa ei ollut aiemmin kokoontumispaikkaa, nyt siellä pelataan koripalloa ja jalkapalloa, leikitään laavahirviötä, rengutaan tangoilla ja keinutaan. Sinne voi mennä kysymättä, tuleeko joku, kun aina on väkeä. Parasta!

Ekan luokan alkaminen on vaikuttanut olevan erinomainen käänne elämässämme. Ope on kiva, kaverit parhaita ja koulupäivät innostavat. Ollaan kokeiltu myös kahta uutta harrastusta, musiikkiteatteria ja karatea. Saa nähdä, lähteekö.

Pienin kiroilee yhä yhtä paljon kuin ennenkin (keskimmäinen saatiin lopettamaan niin, että kiroilemattomasta päivästä saa euron) ja on yhtä suloinen kuin ennenkin. Se on ollut nyt viisi yötä ilman yövaippaa, mistä voi jo sanoa, että homma hoidossa! 10,5 vuotta olen ostanut kotiin vaippoja – nyt en enää osta IKINÄ. Voin kertoa, että ei tunnu millään lailla haikealta. Olen pelkästään iloinen kaikista pienistä kehitysaskelista, jotka helpottavat mun elämääni kolmen lapsukaisen kanssa.

Okei nyt pitääkin lähteä tuonne Rauman-bussiin byeeee!