Metamordernistinen huhtikuu

Huhtikuu, kuukausi joka pitää sisällään sekä pääsiäisen että vapun, ei voi muuta kuin kiitellä. Etenkin kun vappu on vasta edessäpäin.

Aloitin huhtikuun Jyväskylässä Ainon luona, jonne ystäviäni kokoontui ympäri Eurooppaa (Sveitsi, Berliini, Joensuu). Käveltiin järven jäällä ja harjulla, syötiin Viilussa, saunottiin, nähtiin Jyväskylän hienoin taideteos (Kävelykadulla erään roskiksen alla pronssinen pikku varpunen).

Lisäksi keskusteltiin muun muassa metamodernismista, joka oli minulle uusi taidesuuntaus. Elikkä: ensin oli modernismi, joka oli sellaista toiveikasta ja kirkasotsaista, suurten tarinoiden aikaa. Sitten tuli postmodernismi, joka ironisoi ”suuria kertomuksia” ja oli sillee että trollolloo. Mutta nyt taiteeseen on hiipimässä (ja varmaan jo hiipinyt, mutta minä olen vähän hidas ja juntti) metamodernismi, joka on kuin heiluri modernismin ja postmodernismin välillä. On suuria tarinoia, mutta on myös suurten tarinoiden ironisoimista. Ei voi tietää, mistä on kyse!

Mä saan tuosta sillä lailla tosi hyvin kiinni, että mun oma sielunelämä on aivan tuollaista heiluria. Jonain hetkenä, kun olen väsynyt ja tunteikas, suuret tarinat ja pateettisuus sekä mahtipontisuus vetoavat. Toisena hetkenä nuo aivan samat jutut herättävät mussa sellaisen lakonisen ja kriittisen JOOPATI-JOO-reaktion.

Taide, kiinnostavaa, pitäisi perehtyä lisää. Onneksi joukossamme on taiteilijoita ja minä voin imeä heiltä tietoa.

Jyväskylässä oli taas ihan mielettömän ihanaa, kuten aina.

Vaalit. Ai ai ai. Tai siis auts auts auts päähän sattuu ja ahdistaa. Kaikenlaista taistelutahtoa on herännyt, mutta sitten myös vähän sellaista trallallaa hälläväliälandia kutsuu meikä mandoliinia, en vain jaksa. Persut saivat aika paljon ääniä. Moikka empatia, ei me sellaista oltais haluttukaan.

En mä tiedä. Nämä ovat kummallisia aikoja, enkä mä oikeastaan yhtään haluaisi olla kasvattamassa mitään polarisaatiota ja haluaisin ymmärrystä kaikkien välille jne. Mutta kahta asiaa mun on vaikea ymmärtää. Sitä, että veroja laskettaisiin näinä aikoina ja sitä että Suomeen ei lähtökohtaisesti saisi tulla maahanmuuttajia.

Enkä puhu nyt edes mistään empatiasta vaan ihan sellaisesta arkijärjestä. Että haluaisin, ettei lapsia lennätettäisi Saksaan leikkauksiin ja haluaisin, että päiväkodeissa olisi tarpeeksi työntekijöitä. Ja oikeastaan työntekijöitä olisi ihan kiva olla noin ylipäänsä jatkossakin Suomessa, kun puolet väestöstä on eläkkellä ja sen semmoista.

Mutta kyllä mä sitä empatiaakin haluan, ei siinä.

Mutta ratkaisuksi en näe keskiluokan pilkkaamista, tai siis keskiluokka naurakoon itse itselleen lämpimästi, mutta kyllä multa riittää keskiluokallekin empatiaa. Nyt on inflaatio vauhdissa ja asuntolainojen korot korkeammalla kuin naismuistiin, ei tämä ole kivaa aikaa keskiluokallekaan. Nyt pitää yrittää tehdä hommat reilusti.

Se politiikasta! Tällä kertaa.

Elikkä seuraavaksi sitten vähän säästä. Sää on ollut aika ihana, kevät on tullut, puistoon on päästy, hiekkaa on syöty. Olen tämän kolmannen hiekansyöjän kohdalla linjannut, että syököön. Tulee sitten toisesta päästä ulos, jos on tullakseen.

On ollut kaverisynttäreitä ja kavereiden kanssa hengailua. On lähdetty ex tempore torstaina päiväkodista lasten kanssa ystäväni Oonan luokse ja tilattu sinne pizzat. Yhtenä perjantaina pidin lapset kotona ja mentiin ystäväni Ilonan luo Käpylään ja se oli jotenkin niin taivaallinen iltapäivä. Parsapastaa ja valkkaria, kahvia ja pullaa, saippuakuplia ihanalla aurinkoisella terassilla, tulevan kesän fiilistelyä. Oli jotenkin aivan satumainen olo.

Näitä tällaisia onnenhetkiä on muutenkin ollut tässä kuussa paljon. Käytiin Kirsikan ja Vivianin kanssa oopperassa. Vivian oli varannut pöydän Careliasta, ja siinä kun istuskelin ja katselin noita typyköitä ja kuuntelin, kun Kirsikka selitti Taikahuilun juonta “sitten siinä on se Papageno, joka on pelle mutta vähän traaginen mutta kuitenkin hauska, ja sitten se..” Niin mulle tuli vain sellainen olo, että vitsi että tykkään noista tyypeistä ja tykkään tästä elämästä.

Ja olihan se Papageno aikamoinen incel-ukkeli. “Minä menen hirteen, jos en saa naista!” Jaajaajaa. Semmonen iskurepliikki.

Olen vähän käynyt vauvan kanssa mielenosoituksissa, muun muassa Matokallion puolesta. Helsingin tarve hakata jokainen pieni lähimetsäpläntti on aika kammottava. Jos menisi edes asuntojen tieltä, niin jotenkin ymmärtäisin, mutta kun jonkun jäähallin. Huhheli huijakkaa. Ehkä keskiluokkaa pitää sittenkin vähän pilkata, jos se ei selviä ilman miljoonatta jäähallia?

(Mä taidan olla vähän jäähallikriittinen, noin yleisesti. Mutta joo, kyllä se voidaan rakentaa, mutta mielellään jonnekin muualle kuin paikallisten lähimetsään. OK?)

3-vuotias on ollut ihan älyttömän suloinen ja puhelias. Yksi päivä se osoitti haavaa ja kysyi, koska tuo tuhouma paranee.

Toisena päivänä se oli huutanut päiväkodin hoitajan ÄKKIÄ paikalle: “Hei katso, tuossa on Kerttu Leppänen!”

Ja mikä ihaninta: Aina kun se haluaa piristää mua, se sanoo: ”Äiti berliininmunkki on oikeasti piispanmunkki.” (Perheen miesväki pysyttelee berliininmunkeissa, tämä on häpeällistä.)

Ja vauvakin. Aivan ihana. Seisoa töpöttää aina sekunnin kerrallaan ja sitten pyllähtää. On oppinut tekemään itse kukkuu-leikkiä ja tää vitsi ei vanhene, kikatus on uusiutuvaa energiaa.

Töitäkin olen tehnyt! Tosi kivoja sellaisia, esimerkiksi houstannut Helenin Ellenin energiaseikkailu -lastenkirjajulkkareita ja vähän edistänyt sitä Ylen projektia, josta kerron hyvin pian. Ja kaikkea sälää.

Välillä on ollut myös sellaisia epämääräisiä ahdistuksia ilmassa, mutta niitä nyt aina on, tai siis ei ollut ennen, mä en ole ahdistuvaisuuteen taipuvainen, mutta ihan viime vuosina olen. Mun viimeisin ahdistuksen aihe on ollut tämä että länsimaalaiset ihmiset tuhoutuvat, kun meidän keskittymiskyky kuolla kupsahtaa ja sitten me ei osata tehdä muuta kuin katsoa tiktokkia ja Kiina (jossa tommosia ei kansa kattele) tulee ja valtaa meiltä kaiken ja lopulta ollaan semmosia matrix-orjia jossain. Semmosia mietteitä!

Vastapainoksi olen lukenut kirjoja ja katsonut elokuvia, sillä herregud, elokuvat vaativat keskittymistä. Olen kieltänyt itseltäni ja perheeltäni kahden ruudun yhtäaikaiskatselun. Tässä ei olla onnistuttu, mutta kielto häilyy sellaisena epämääräisenä huonona omatuntona kahden ruudun yllä. Taidan kumota kiellon.

No mutta, yleisesti ottaen on ollut aivan ihana kuukausi, ja tämähän vain tästä paranee koko ajan, pian on vappu ja se on i h a n a a.

Aika tällaista metamodernismia tämä elämä on, heiluriliikettä ihanasta ahdistavaan ja patetiasta kyynisyyteen. Mutta ainakin on tunteita, niitä on paljon.