Kiitos Suomi ja tämä aika

Minut on tällä viikolla vallannut hämmentävä isänmaallinen tunne. Tänään kun heräsin, tunsin rinnassani vahvaa tarvetta kuunnella Vesala & Sjöroosin Finlandian. Alkuviikosta teki kovasti mieli mennä Hietaniemen hautausmaalle kävelemään sankarihautojen viertä. Mitä hullutta tämä on?!”Keski-ikäisyyttä”, vastasi ystäväni Anniina, jonka kanssa kävin maanantaina lounaalla.Tällä viikolla olen tuntenut pyytämättä ja yllätyksenä kummunnutta kiitollisuutta siitä, että saan olla suomalainen ja elää juuri tässä ajassa.Olen vaeltanut Kallion katuja puolivuotiaan lapseni kanssa ja miettinyt, että tämä on kyllä maailman siisteintä. Minulle maksetaan tästä hyvää korvausta. Vertailun vuoksi: Yhdysvalloissa vain 13 prosenttia työssä käyvistä äideistä saa jonkinlaisen palkallisen äitiysvapaan. Palkatonta saa sen sijaan pitää tietyin rajoituksin vähintään 12 viikkoa. Tästä perspektiivistä katsottuna on jopa huvittavaa, että syyllistämme Suomessa äitejä, jotka viettävät vaikka yön poissa vauvansa luota: jenkeissä tuossa vaiheessa moni äiti on palannut töihin. Puhumattakaan isyyslomasta. (Sitä on esimerkiksi Honkongissa tarjolla isille kolme päivää.)Olen tuntenut kiitollisuutta (ja toki myös pientä turhautumista) samalla, kun olen kamppaillut iltapäivisin lapseni kanssa päiväkodin pihalla, kun hän ei ole millään suostunut lähtemään kotiin kesken leikin. Päiväkodin henkilökunta on kertonut, miten ”viikon sana on thank you” ja miten tällä viikolla ollaan keskitytty harjoittelemaan oman vuoron odottamista. Ja olen miettinyt, että vitsi tämä varhaiskasvatus on siisti juttu.Vertailun vuoksi: ”Intiassa kunnallista lastenhoitoa ei ole, joten lapsen hoito jää keskivertoperheessä aina lähisukulaisille”, kertoo Kauppalehti.Olen myös miettinyt, miten hyvä oma lapsuuteni on ollut – ja miten hyvä tilanne omilla lapsillani on. Äitini pointtasi hyvin, että ne ihmiset, jotka nyt ärsyyntyvät bussissa lapseni kiljumisesta, on saatettu kasvattaa vitsalla ja pelolla. Voi olla, että heidän näkökulmastaan en ”kasvata lastani”, kun yritän selittää hänelle rauhallisesti, että pitää jaksaa vielä hetki.Jos vähän hutkaisisi, niin hiljenisi kakara pelosta! Mutta kun itseäni ei ole lyöty lapsena, ei ole edes sellaista mallia takaraivossa. Niinpä tuntuu luontevalta kasvattaa lapsi juttelemalla eikä hakkaamalla.Äitini sanoi myös, että silloin kun me olimme 1990-luvulla lapsia, ei ollut kahviloita tai samalla tavalla kokoontumispaikkoja vanhemmille kuin nykyään on. Äitiys oli paljon yksinäisempää puurtamista. Saati sitten internettiä, jonka kautta saan purettua pienetkin turhautumiseni ystäville chatissa niin, ettei tarvitse tiuskia lapsille. (Tässä mielessä olen sitä mieltä, että paljon parjattu some tuo myös paljon hyvää nykylapsille.)Olen minä tietenkin kiitollinen tästä Suomen itsenäisyydestä, vaikka ”mitä itsenäisyys merkitsee sinulle” on niin abstrakti kysymys, että Alpun vastaus siihen: ”Hyvää”, kuulostaa ihan järkeen käyvältä. On hienoa, että olemme saaneet kehittyä tällaiseksi kansakunnaksi, jossa arvostetaan suuresti tasa-arvoa ja sitä, että heikommassa asemassa olevia autetaan. (Nyt pitää vain pysyä sellaisena kansakuntana!)Olen myös kiitollinen siitä, että täällä saa kritisoida yhteiskuntaa ja sen rakenteita. Olemme maailman toisiksi paras maa, mitä tulee sananvapauteen. Täällä saa olla yhtä aikaa kiitollinen ja silti haluta muuttaa asioita vielä paremmaksi.Menenkin tästä kuuntelemaan Veteraanin Iltahuutoa, nyyh!Hyvää itsenäisyyspäivää!Kuvat: Olen kiitollinen lempipaikastani maailmassa, sukumme mökistä Turun Kakskerrassa.

Previous
Previous

Joulu täytti sydämen Suomenlinnassa

Next
Next

Lapsen ja minun suosikkipaikat Redissä