Kolmen päivän viikonloppu on alkanut epäilyttää
Didi nukkuu ja Alppu katsoo telkkaria. Minä juon kahvia ja syön munkkia. Niin ihanaa, että vappuun on enää viikko!
On pakko sanoa, että tänä keväänä olen vähän kyseenalaistanut tätä periaatettani, että teen vain neljän päivän työviikkoa ja vietän perjantait lasten kanssa kotona. Olen tehnyt nelipäiväistä viikkoa nyt siitä lähtien, kun palasin Alpun äitiyslomalta, eli tammikuusta 2017 lähtien. Okei, viime syksynä kun Tiki oli kotona, minä itse asiassa tein viiden päivän työviikkoa hetkellisesti, mutta kuitenkin.
Tähän mennessä neljän päivän työviikko on ollut pelkästään ihanaa. Ollaan omistettu perjantait retkille, ravintolalounaille, pullakahveille, museoille ja aurinkoisina päivinä puistossa istuskelulle.
Minustakin on ollut ihanaa luksusta, että työviikko kestää vain neljä päivää. Olen yrittäjä, joten pystyn melko helposti tekemään tällaisen järjestelyn. Lisäksi nyt kun Didi on vielä alle kolme, saan perjantailta osittaista hoitorahaa.
Tänä keväänä hommat ovat olleet kuitenkin toisin. Ei ole voinut käydä missään tai nähdä juuri ketään. Lisäksi Tiki on ollut kotona etätöissä, mikä tarkoittaa sitä, että palavereiden aikana minun on täytynyt yrittää pitää noiden pikku epeleiden volyymitasoa edes jonkinlaisena.
Tuntuu, että juuri perjantaille on aina sattunut joku räntäinferno. Olen toistellut Eeva Kilven säettä mielessäni (joo en sitä "Elämä on arvaamatonta, koska tahansa voi käydä jotain hyvää VAAN)
Lunta sataa pystysuoraan ylöspäin. Ei piru keksinyt enää muuta.
Jep. Tämä kaikki on johtanut siihen, että perjantait ovat olleen ihan sellaista carnage-tappelia. Alppu haluaisi vain katsoa piirrettyjä, ja minä joudun maanittelemaan häntä puistoon, jonne oikeastaan kukaan ei haluaisi mennä. Mutta tiedän kuitenkin, että jos ei mene, niin hell breaks loose.
Suurin lohdutukseni on ollut siskoni Sofia, joka on äitiyslomalla pienen beibelinsä kanssa. Olemme yleensä käyneet hakemassa kahvit ja skonssit(!) mukaan Helsingin kahvipaahtimon Päiväkahvibaarista ja suunnanneet hetkeksi puistoon.
Sofian kanssa on niin kiva jutella. Olemme viime aikoina puhuneet paljon ja syvällisesti ableismista eli vammaisiin kohdistuvasta syrjinnästä. Jos aihe kiinnostaa yhtään, niin suosittelen seuraamaan Sofiaa instassa (Thufia). Aion itsekin kirjoittaa blogiin aiheesta postauksia piakkoin, sillä silmäni ovat avautuneet viime aikoina niin monille asioille, joiden ohi olen aiemmin ihan pokkana katsonut. Tämä on oppimisprosessi itselleni, ja ajattelen, että voisin ottaa teidän mukaan opettelemaan.
Mutta juu, tästä nelipäiväisyydestä. Lapset kyllä tykkää, että heillä on kolmen päivän viikonloppu. Tuntuu, että molemmat ovat torstai-iltana niin väsyneitä, että osa perjantain kiukuttelusta johtuu ihan siitä. Tai mistä sitä tietää, mikä johtuu mistäkin. Voi myös olla, että minä olen heidän mielestään niin ärsyttävä kanttura, että he haluavat vain trollailla läpi perjantain, jolloin olemme kolmen kesken.
En usko, että teen nyt mitään muutoksia systeemiin ennen kesälomaa, mutta pitää kyllä oikeasti miettiä, jaksanko tällaista meininkiä enää syksyllä. Ehkä korona on jo ohi silloin. Ehkä sitä ja tätä.
No, onneksi nyt on tämäkin perjantaipäivä pian lusittu ja Tiki lopettaa työpäivänsä ja aloittaa pizzan teon. Koska olemme kunnon keskiluokkaisia ihmisiä, joille pizza merkitsee perjantaita tai toisinpäin.
Kuva: Etätyöpisteelle mahtuu juuri ja juuri kaksi läppäriä.