Lapsen uni ei ole minun identiteettini
Nukkuminen on maailman mukavinta hommaa.
Kello on 5.14 ja heräsin tuossa äsken vain makoilemaan ja ajattelemaan juttuja. Nukahdin ennen kymppiä Didiä nukuttaessa (kuten nykyään aika usein nukahdan). Aion luultavasti tämän kirjoittelemisen jälkeen syödä banaanin ja mennä vielä nukkumaan muutaman tunnin unet typykän viereen.
Mietiskelin äsken, että kun vauva reilun kuukauden päästä syntyy, niin me varmaankin jatketaan Didin kanssa näin nukkumista, mikäli se haluaa. Niin me nukuttiin aikanaan Alpunkin kanssa. Tiki nukkui sohvalla, Alppu nukahti omaan sänkyynsä ja tepasteli sitten yöllä mun ja vauvan viereen. Kunnes sitten muutettiin kesäksi huvilalle, jossa me kaikki kolme nukahdettiin samaan sänkyyn (siellä on kyllä Alpulle oma makkari, mutta sitä pelotti 3-vuotiaana nukkua siellä yksin, minkä täysin ymmärrän: ikkunan toisella puolella on mäntymetsä ja makkari on ihan mökin toisella puolella).
Jossain vaiheessa tajusin, että on vain turha ylimääräinen herätys minulle ja lapselle, että hän herää yöllä itkemään ja sitten kävelee tai minä haen hänet viereeni. Nukkukoon saman tein vieressä alusta alkaen. Vanhana taloustieteilijänä sanoisin, että se on ekonominen ratkaisu. (Olen lukenut taloustieteen perusopinnot, eli pesunkestävä ekonomisti tässä kertoo.)
Mietiskelin myös, miten valtavan paljon tykkään nukkua lasten kanssa. Didi ei heräile yöllä juurikaan, kun se nukkuu mun vieressä. Välillä se saattaa tarkistaa, olenko minä siinä. “Äiti”, se sanoo unissaan, koskettaa mua kevyesti ja jatkaa uniaan.
Siitä tulee kaikkivoipainen olo: että ihan vain minun läsnäolo voi rauhoittaa tuon pienen takaisin syvään uneen. Olen turvallinen!
En ole kärsinyt yli kuuteen vuoteen pahasta unettomuudesta. Aiemmin täysin valvotut yöt olivat minulle ihan jokaviikkoinen vaiva. Palkkatyöläisenä en juuri koskaan saanut unta maanantain vastaisena yönä. Osasyy hyvin nukkumiselleni on se, että “pakko olla paikassa x tiettyyn aikaan” -käsky on poistunut elämästäni yrittäjyyden myötä.
Mutta veikkaan että yhtä iso osa valvomattomuuttani johtuu siitä, että olen nämä vuodet nukkunut lasten vieressä. Niiden pienet lämpimät kehot, niiden suloinen uninen tuhina. Niiden läsnäolo rauhoittaa minut.
Ja miten paljon huonoa omaatuntoa olen näiden kuuden vuoden aikana lasten kanssa nukkumisesta tuntenut!
Ymmärsin äsken sellaisen asian, että jos nyt saisin päättää, niin en olisi esikoisen saamisen aikoihin lukenut oikeastaan juuri mitään unijuttuja. Milteipä ainoa hyvä unineuvo, mitä koskaan olen saanut ja noudattanut, on ollut se, että vastasyntyneen kohdalla kannattaa pitää valoja päällä päivisin ja valoja poissa öisin, niin sille saattaa syntyä rytmi.
Ihan vain se, että joku on mukavaa, riittää syyksi tehdä niin: minusta on mukavaa nukkua yöt lasten kanssa. Jonkun toisen mielestä se ei ole, ja niinpä hänen ei ehkä kannata nukkua lasten kanssa.
Okei, oikeastaan minulla ei ole mitään unineuvoja tai -juttuja vastaan, vaan pikemminkin perimmäinen ongelma on ollut se, että unesta on tullut identiteettipolitiikkaa.
On kaikenlaisia termejä, kuten perhepeti, ja suosituksia, kuten että xyz-ikäisen ihmisen pitäisi nukkua jo omassa sängyssä, mielellään myös omassa huoneessaan. Myös neuvolassa nukkumista normitetaan aika paljon. Siellä olen usein vain valehdellut meidän nukkumisesta, kuten moni nyt valehtelee kelle tahansa viranomaistaholle mistä tahansa elämänsä asiasta, jos ei halua keskustella aiheesta sen enempää.
Olen vuosien varrella tuntenut huonoa omaatuntoa monista uniin liittyvistä asioista, kuten:
Yöunille nukuttaessa olen nukuttanut rinnalle koko ensimmäisen vuoden ajan molemmat vauvat enkä ole opettanut vauvoja nukahtamaan itse. On vain ollut niin mukavaa ja helppoa lueskella kirjaa illalla tunti samalla, kun vauva on vedellyt vatsansa täyteen maitoa (ja sitten itse asiassa, muistaakseni(?) nukkunutkin yön yleensä aika hyvin). Tosin vauva on kyllä heräillyt pitkin iltaa ja vaatinut vielä vähän lisää maitohörppyjä, eli ei ole osannut sitä arvokasta itsekseen nukahtamista. Iltaimetys on ollut vähän sellaista minun omaa makoilu- ja lukemisaikaa naamioituneena sille, että “teen tärkeää työtä ja nukutan vauvaa tässä kyllä juu”.
Ylipäänsä en ole opettanut vauvoilleni nukkumisesta mitään. Päivisin nukahtavat miten sattuu, yleensä lastenvaunuihin, kun olen jossain menossa ja meiningissä tai sitten kotona rinnalle samalla kun luen tai datailen puhelimella.
Alppua imetin öisin yli vuotiaaksi, Didiä reippaasti yli vuotiaaksi (ehkä jotain 1,5-vuotiaaksi?). Emme vain jaksanut pitää mitään unikouluja sun muita erityisen ajoissa, olimme niin väsyneitä ja laiskoja ja Mauno Koiviston sanoin: Jos se toimi, älä lähde kropeloima. Samalla kuitenkin tiesin, että näin ei kuuluisi tehdä ja että nyt lapsen hampaat tuhoutuu täydellisesti ja henkinen kasvu siinä samalla. Että jaksavaiset, pystyväiset ja järkevät vanhemmat ovat tässä vaiheessa opettaneet lapsen nukkumaan omaan sänkyyn. Niin että vauva vain ristii kätensä levollisna rinnalleen, painaa kauniit isoripsiset silmänsä kiinni ja näkee enkelin unia.
Lapset ovat nukkuneet enemmän tai vähemmän kanssani vuosikaudet, Tiki taas vähemmän, jos ollenkaan. (Ah, olen niin onnellinen ettei hän nuku enää sohvalla näiden kuuden vuoden jälkeen!) Tästäkin olen potenut huonoa omaatuntoa: Lapset eivät itsenäisty ikinä tai opi nukkumaan yksin. Vielä aikuisena kun asuvat omillaan, tuntevat öisin turvattomuutta, sillä ovat tottuneet nukkumaan äitimuorin vieressä. No, Alppu ei enää halua nukkua minun ja Didin kanssa. Se nukkuu mieluummin omassa sängyssään, läpi yön heräämättä. It’s his life, its tsois.
(Sen haluan kuitenkin sanoa, että siitä en ole potenut huonoa omaatuntoa, että minä ja Tiki nukutaan eri sängyissä. On käsittämätöntä, miten paljon kommentteja olen saanut siitä, että eikö parisuhde kärsi, kun nukumme eri sängyissä. Ööö what? Ja mitä tulee seksiin, niin toivon, että mahdollisimman moni kykenee erottamaan toisistaan nämä kaksi aika perustavanlaatuisesti toisistaan eroavaa asiaa: nukkuminen ja seksi. Eivät ole sama asia, tämä olisi syytä painaa mieleensä jo ala-asteen seksivalistustunneilla.)
Nyt, kun minulla on yli kuusi vuotta kokemusta vanhemmuudesta ja nukkumisesta, alan saada vähän perspektiiviä tähän hommaan.
Ja se perspektiivi on:
ETTÄ MITÄHÄN VITTUA?
Miksi herran jumala olen jaksanut tuntea aivan loputtomiin piston sydämessäni näistä unihommista? Miksi minun pitäisi olla millään lailla kiinnostunut tai huolestunut siitä, että jossain tuolla joku toinen tai jonkun toisen lapsi nukkuu eri tavalla kuin minä ja minun lapseni?
Sehän on täysin mielivaltaista vertailua. Miksi minun pitäisi edes puhua jollain termillä omasta perus arjestani? (Kuten se perhepeti, joka ikävä kyllä kuulostaa minun korvaani vähän liian hipiltä, sillä minun identiteettini on toisaalla. En normaalisti käytä sanaa peti, koska en elä 1800-luvulla. En myöskään käytä jokapäiväisessä arjessani sanaa permanto.)
Myös nukkumattomuudesta valittaminen on mukavaa. Olisi mukavaa voida vänistä aiheesta ilman, että joutuisi heti kuuntelemaan neuvoja aiheesta.
En millään lailla ylenkatso sitä, että joskus nukkumiseen tarvitaan neuvoja ja apua. Hyviä käytäntöjä kannattaa aina kysyttäessä jakaa, etenkin alussa, kun ihan kaikki on uutta vauvan kanssa. On myös mahtavaa, että on olemassa unen ammattilaisia, jotka auttavat perheitä nukkumaan hyvin.
Kyse on minun omasta henkilökohtaisesta ongelmastani: Olen kova tyttö lukemaan neuvoja ja ohjeita ja ratkaisemaan niillä kaikenlaisia ongelmia. Jos aiheesta on tutkimus, niin minä kyllä luen sen. Jos Hesarin otsikko kysyy, “olenko nukkunut aina väärin” ja siinä sivussa “nukuttanut lapsenikin aina aivan päin helvettiä” (kuten xx prosenttia suomalaista), niin minä kyllä varmasti löydän itseni siitä jutusta väärintekijöiden ruokottomasta joukosta.
Olen myös erinomaisen taitava tekemään asioista suorituksia, jotka pitää tehdä kunnolla. Olen tosi hyvä analysoimaan loputtomasti jotain identiteettihommeleita, kaivelemaan omaa napaani syvemmältä kuin mihin napanuora koskaan äidin kohdussa johti ja miettimään, mihin kategoriaan juuri minä kuulun.
Mutta kun minun ei kannattaisi tehdä tästä unihommasta suoritusta ja identieettiä. Ja nyt alan vihdoin olla siinä pisteessä, että en enää tee. Que será, será.
On päivän selvää, että edessä on taas vuosi, jolloin unihommat ovat paljon mielessä, koska meille ilmaantuu vastasyntynyt vauvelo, jolla on eri rytmi kuin meillä muilla.
Haluan voida valittaa väsymyksestä ja vain päivitellä unijuttuja ilman, että kaiken yllä leijuu sellainen neuvojen, “hyvien käytänteiden” ja ratkaisujen verkko, johon vain tarttumalla asiat olisivat paremmin, mutta johon en laiskuuttani ja typeryyttäni tartu.
Oma kokemukseni on se, että monet asiat tapahtuvat minusta huolimatta. Että lapset ja vauvat ovat vain niin älyttömän omanlaisiaan, että joku toimii jollekin, toiselle ei ja identiteetillä tai täyspainoisella ja jämäkällä suorittamisella ei ole ihan kauheasti tekemistä sen kanssa.
Niinpä minun pitää nyt tehdä itselleni selväksi: Jos joku kertoo nukkuvansa jollain lailla, niin minun ei a) kannata kuulla sitä neuvona, että näin minunkin kuuluisi nukkua ja b) tuntea huonoa omaatuntoa siitä, etten ole kokeillut sitä tapaa.
Kaikessa ei ole kyse minusta, vaan ihmiset ihan vain tykkäävät kertoilla omasta arjestaan palasia (ja minusta on lähtökohtaisesti ihan kivaa kuunnella niitä).
Mutta en minä tästä vain itseäni syytä, vaan sanon sen minkä moni on jo huomannut:
Elämme omituista loputtomien neuvojen, ratkaisujen, optimoinnin ja itsensä kontrolloinnin aikaa.
Ihan kaikkea pitäisi voida kontrolloida ja uskoa kivenkovaa, että jokainen on oman onnensa seppä ja jokainen voi vaikuttaa elämänsä kulkuun, kun vain tarpeeksi yrittää.
(Tähän voidaan tuupata joukkoon vähän kapitalismia ja markkinataloutta: kunhan ostat app storesta oikenalaisen white noise -sovelluksen, kunhan ostat oikeanlaisen akkukäyttöisen itseään hytkyttävän lastenvaunun, kunhan ostat ergonomisesti valmistetun unipesän, niin sitten – elämäsi ongelmat on ratkaistu.)
Tämänkaltainen usko yksilön itsensä kontrolloimiseen ja suorittamiseen on tietynlaista oikeistolaishenkistä, sanoisin jopa uusliberaalia meininkiä. Ja vähän vastenmielistä.
No niin, kello on 6.28, voi olla että tuli nyt vähän yön paatoksellisuutta tähän tekstiin ja lauantaina aamulla herättyäni tekee mieli disclaimaa ihan kaikki ja ehkä naulata itsensä ristille jo valmiiksi, jottei kukaan muu ehdi ensin.
Saavat sitten lapset ihmetellä herättyään, että miksi äiti roikkuu verissä käsin tuossa olohuoneen seinällä.
Mutta ehkäpä painan vain reteästi julkaise ja menen takaisin nukkumaan tuonne typykän viereen. Aamulla tehdään banaanipannukakkua ja luetaan yhdessä sängyssä lehtiä.
Lue myös:
