Perheretkillä joutuu odottamaan: lankalauantain vaellus

Tänään 17.4. minulla on laskettu aika (rv 40+0). Ei pienintäkään merkkiä siitä, että vauva olisi syntymässä, enkä näin etukäteen ajatellutkaan (olen varautunut siihen, että synnytys käynnistetään Vapun päivänä, jolloin voin vetää ilokaasua valvotuissa olosuhteissa).

En kuitenkaan halunnut ottaa riskiä siitä, että synnyttäisin samassa sairaalassa kuin missä olen itse syntynyt (eli Tyksissä), sillä olen päässyt elämässäni eteenpäin (tai ainakin johonkin suuntaan) ja synnytyssairaalavalinnalla haluan todistaa tämän lapselleni.

Niinpä jäimme pääsiäiseksi kotiin. Muu suku on Turussa.

Meillä on ollut tähän mennessä perheen kesken aika kivaa. Sovittiin heti torstai-iltana, että tämän loman aikana ei ole mitään ruutuaikarajoitteita. Lapset saavat katsoa niin paljon “Maantietäjää” (kuten Didi puhuu Maantiekiitäjästä) ja Pokemonia kuin huvittaa. Tiki saa pelata Codia, minä saan selailla instaa. Löllytään.

Mutta koska kokemus kertoo, että päivästä tulee täysimittainen carnage, jos sen viettää kahden lapsen kanssa pelkästään sisällä, oli eilenkin, lankalauantaina, lähdettävä retkelle.

(Ja niin me teemme tänäänkin, olemme sopineet kavereiden kanssa treffit Lammassaareen parin tunnin päähän.)

Aloitimme päivän pyhiinvaelluksen valumalla kotoa kohti Kalasatamaa. Alppu halusi Redin katolle leikkimään, joten sinne menimme. Sen jälkeen söimme lounaan lempi-italialaisessa, La Bella Trattoriassa. Se on siitä erinomainen paikka, että siellä on aina poliiseja. Sitten voi sanoa lapsille, että jos ette käyttäydy kunnolla niin…

No ei ne kyllä sellaista usko. Alppu on oppinut, että poliisi on ystävä.

(Toisin kuin äitinsä! Olen edelleen katkera niistä kerroista, kun poliisi tonki reppuani Turun jokirannassa silloin, kun olin 17-vuotias. Se tuntui niin ihmisarvoa alentavalta. Tästä on 17 vuotta aikaa, enkä ole vieläkään antanut anteeksi. Olen kuitenkin sen verran Kypsä Aikuinen, etten tartuta tätä kitkerää muistoa lapsiini.)

Oli aika suloista, kun kaksi noin 8-vuotiasta tyttöä tulivat seisoskelemaan lounaalla olevien poliisien pöydän ääreen puhumattomina mutta uteliaina. Sitten poliisit jutustelivat niille kivasti.

“Haluatteko tietää jotain poliisin ammatista?”

“Eeeei.”

“Onko teillä jotain kysyttävää.”

“Eeei.”

Tyhjää toljotusta. Inhimillistä. Ei erityisen kiusallista.

(Vivian on muuten opettanut minulle, että kiusallisista tilanteista kuuluu nauttia. Oikein ajatella, että tämmönen on tässä meneillään, mihin suuntaan hommat lähtee kehittymään, kiinnostavaa!)

Alpun kanssa on kivaa jutella ravintolassa, kun se kyselee niin paljon. Eilen aiheena oli alkuräjähdys, planeettojen synty, kumpi oli ensin, kastemato vai dinosaurus, sekä tietenkin: “Missä vaiheessa ihmiselle alkoi kehittyä kakka ja pissa?”

Välillä tosin kun noita juttuja miettii, tulee valtavan epämiellyttävä tunne siitä, että me ei kyllä tiedetä mistään mitään. Että kai nyt jollain muulla planeetalla on pakko olla elämää ja miten tämä kaikki voi mennä näin. Ja sitten tulee tietenkin mieleen, että satoja miljardeja vuosia sitä on oltu ja eletty ja sitten just meidän elinaikana tämä homma on nähtävästi pakko paskoa täysin. (Mitä jos dinosauruksilla oli aikanaan samat kelat?)

Juuri juttelin ystäväni kanssa, joka on töissä tv-tuotantoyhtiössä. “Kaikki dystopiakuvaukset on nyt pois pyyhitty seuraavien vuosien ajaksi. Kukaan ei halua katsella sellaista. Pitää kai alkaa tehdä vain nostalgiasarjoja, jotka sijoittuvat menneisyyteen mutta selittävät nykyaikaa.”

Olen samaa mieltä.

Toisaalta, mitä tulee universumin kehitykseen, niin voihan sitä ajatella niinkin, että ei meidän tarvitse tietää. Että juu, ihmislaji on utelias ja tykkää tutkia, mutta onko sillä nyt niin suurta väliä, mistä ollaan tultu ja mihin ollaan menossa. Yhtä hyvin voi elää hälläväliälandiassa.

Loppuraskauden kyynisyyttä?

Perheretki jatkui Isoisänsillan yli Mustikkamaalle.

Tässä kohdassa aloin pakosta miettiä aikaa ja aikatauluja. Meillä ei siis ollut koko päivänä minkäänlaista suunnitelmaa tai pakkoa olla missään. Mutta silti minua vitutteli suunnattomasti, kun Didi hidasteli siinä sillalla pyöräillessään loputtomiin. Katseli merelle ja halusi oikein nautiskella siitä potkupyöräilystään.

Minulla oli vatsoineni päivineni epämukavaa. Olisin halunnut jonkun selvän kohteen, en tunnetta siitä, että joudun odottelemaan ja olemaan 2-vuotiaan päähänpistojen ja mielivallan armoilla.

Sitten kun sillan yli oltiin päästy, lapset löysivät kaatuneen pajun ja halusivat istuskella siinä. Puhuttelin itseäni, että nyt Julia, anna noidenkin päättää päivän kulusta. Niinpä kaivoin repustani pieniä suklaamunia ja annoin lapsille.

“Nämä munien foliokuoret eivät sitten maadu ikinä, jos heitätte ne luontoon. Vain ihmishirviöt tekevät sellaista”, kerroin heille ohimennen. Avasivat kuoret tarkkaan ja antoivat minulle.

(Koska olen viimeisilläni raskaana, moni asia ärsyttää. Erityisesti nyt kevään tultua, kun lumen alta paljastuu kaikki törky, maskit, muovikääreet, tupakantumpit ja muut, minut on vallannut uskomaton ihmisviha. Miten voi nyt helvete sentään olla niin vaikeaa laittaa sitä moskaansa roskikseen?!!! Fantasioin siitä, että voisin taikoa jokaisen ihmisen elämänsä aikana luontoon tai kadulle heittämät roskat heidän makuuhuoneeseensa. Piehtaroikaapa siinä, mulkut!!!!!!!)

Minua nauratti, kun Didi huuteli oksaltansa: “Tervemenoa, pissat!”

Mutta jos minua joskus ärsyttää näillä perheretkillä lasten vitkastelu ja tarve jäädä leikkimään kaikkein epämääräisimmissä kasoissa ja rumimmissa maisemissa, niin Tiki on kyllä vielä minuakin pahempi tässä.

Luen juuri Alex Schulmanin Unohda minut -romaania (se on hyvä!) ja siinä kirjailija kuvailee, miten hänen isällään oli aina hirveän tarkka aikataulu ja kiire ehtiä jonnekin. Se varjosti perheen elämää.

Isä (Allan Schulman) oli tuottajana tv-kanavalla ja hänen työnsä koostui ajolistojen noudattamisesta. “Menee liian pitkäksi”, mies hoki aina televisiota katsoessa (hah, kuulostaa omalta äidiltäni, joka on ammattikorkeakoulussa videojournalismin opettaja), kun jokin kohtaus kesti hänen mielestään selvästi enemmän kuin olisi ollut syytä. Sama meininki jatkui perheen arjessa. Jos lähdettiin ajamaan perheen kanssa mökille, pysähtyä ei saanut ja jos bensaa piti tankata, se piti hoitaa niin tehokkaasti kuin mahdollista.

No, en nyt todellakaan sano, että Tiki olisi tätä kaliiberia aikatauluissaan, mutta kyllä meillä välillä tulee tästä asiasta vähän sanaharkkaa. Vaikka tuolla Mustikkamaalla Alppu halusi leikiskellä rannalla ja minä ajattelin, että okei, no nyt aurinko paistaa, kuulen ensimmäisen kerran tänä keväänä jään sulamisen jälkeen meren liplatuksen, Didi nukkui vaunuissaan, ilmassa tuoksui kaukaa tuleva meren suola, lokit kirkuivat. Tämähän on mukavaa, minä voin istua rantakivillä ja fiilistelä. Otetaan tämä hetki ja ollaan tässä.

“Voitaisko jo lähteä? Eiköhän tästä voisi jatkaa jo matkaa?” Tiki kyseli noin minuutin päästä. (Tai ehkä kolmen, en muista, elin hetkessä.)

Nämä ovat herkkiä hetkiä. Tulee helposti jopa vähän sellainen torjuttu olo, että minne tuolla on niin kiire ja eikö se vain nyt voi hetken vain olla ja nauttia ja eikö se pohjimmiltaan oikeastaan halua viettää minun kanssani aikaa!!!!

Keskustelimme tästä illalla, Tiki myönsi rikoksensa minua ja perhettään vastaan ja lupasi miettiä toimintaansa. Tämä on siis meillä vakituinen väännön aihe: minulla on usein sellainen olo, että Tikillä on kiire pois tilanteista. Perhe-elämä ja etenkin tällaiset perhe lähtee laahustamaan päämäärättömästi retkelle -päivät ovat tällaisia, että pitää yrittää sitten vain olla.

Olen huomannut, että minulla ja ystävälläni Niinalla on enemmän samanlainen tempo ja odotushorisontti retkipäivien kestosta, ei ole kiire kotiin. Niinpä teen useammin näitä hänen kanssaan kuin Tikin.

Mutta no, ihan yhtä lailla minäkin välillä vain haluan eteenpäin. En jäädä ihastelemaan jotain matoa tai muuta luonnon ihmettä lasten kanssa. Tämä on muuten juuri sitä kamaa, josta ajatteli ennen lapsia, että "sitten lapset opettavat minut näkemään maailman uudella tavalla, kiireettömästi”.

Bullshit, ihan yhtä kärsimätön mulkku minä enimmäkseen olen edelleen. Matojen ihastelut on ihasteltu 15 sekunnissa, nyt menee pitkäksi!

Nämä ovat omituisia päiviä, nämä viimeiset päivät ennen vauvan syntymää. Huonosti nukuttuja öitä ja vähän huuruisia ajatuksia, paljon tajunnanvirtaa. Jonkun verran odotusta. Ei aikataulua.

Nyt me lähdetään Lammassaareen, luultavasti kiirehtiäksemme sieltä kotiin.

Lue myös:

Töissä kannattaa vierailla välillä hälläväliälandiassa

Previous
Previous

Täynnä vauvaa: 40. raskausviikko

Next
Next

Kaikki kiukuttaa: raskausviikot 34–38