Meidän rakas rakas 2-vuotias
Hurraa, hurraa, hurraa!
Meidän 1-vuotias on nykyään 2-vuotias! Tämä on niin niin niin ihanaa, että ette voi kuvitellakaan. Yhden vuoden ikäiset lapset ovat mielestäni kognitiivisesti äärimmäisen kuormittavia. Suomeksi sanottuna: on raskasta vahtia aivan jatkuvasti, etteivät ne toheloi itselleen vakavia onnettomuuksia.
(Viime töikseen meidän yksivuotias muun muassa juoksi tomaattiveitsen kanssa (joo älkää kysykö mistä se oli hänen käteensä tullut, en tiedä) ja kaatui niin, että veitsi osui hänen suuhunsa(!!!!!) Onneksi-onneksi verivanan alta paljastui vain pieni nirhauma, nyt oli suojelus matkassa. Mutta siis tämä on se syy, miksi meillä nämä 1-vuotiaat ovat olleet niin uskomattoman raskaita: ne ovat niin vilkkaita ja ehtiväisiä ja samalla päässä on niin hirveän vähän järkeä.)
Mutta nyt!
Nyt nämä tällaiset pahimmat mayhemit alkavat helpottaa ja tämän pienen ihanan ukkelin persoonallisuus alkaa päästä kunnolla esiin! Muun muassa siksi, että hän alkaa puhua – sanalla sanoen: vitsailla.
Ja voi miten minä rakastan-rakastan hänen huumoriaan. Aina kun hän huomaa, että nyt aikuiset nauravat tälle, hän alkaa toistella asiaa joko sellaisenaan tai variaatiolla. Hänellä on ollut esimerkiksi viime aikoina taipumus piirtää tussilla tai kuulakärkikynällä vatsaansa. Sitten päiväkodissa hän on kertonut: “Äiti piitää” ja osoittanut vatsaansa. Opettaja on nauranut tätä minulle, että “äiti kuulemma piirtää nämä jäljet”. Ja kun olemme naureskelleet tälle, niin hän on siitä lähtien aina osoitellut piirrettyä masuaan ja kertonut kaikille: “Äiti piitää.”
Ja sitten tämä kielen kehitys, se on huumaavaa, kun se aina paljastaa kielemme outouksia. Yksi päivä hän haki pyykkikorista itselleen asun ja sanoi: “Tämät vaatteet!”
Ja pyykkikorista puheenollen, hän lienee mun lisäksi perheen ainoa joka vie aina likaiset vaatteensa päivän päätteeksi pyykkikoriin – mikä tarkoittaa sitä, että usein pyykkikorissamme on painava pissavaippa. Sinne muiden joukkoon!
Haluaa itse tehdä kaikkea ja ottaa ihan pienissäkin jutuissa mallia muista. Puettuaan esim isin kanssa vaatteet, hän usein ilmaantuu mun luo kädet levällään ja riemu kasvoillaan: TA-DAA! Ja sitten kehun! (Isosiskonsa huutaa usein: Tadaa!)
Hän ei osaa oikein vielä kaikissa sanoissa t-kirjainta, niinpä hän usein osoittaa ja kertoo: “Konne!” Ilmapallo on ippu pallo.
Tykkään siitä, kun hän ilmaantuu joskus paikalle ja sanoo pontevasti: MUNÄITI.
Mut täyttää rakkaus aina, kun hän pyyhältää yhtäkkiä paikalle vaikkapa puistossa ja istahtaa mun syliini. Hellyys, halailu, läheisyys, kaikki on niin hirveän luontevaa ja ihanaa hänelle. Hänen pusunsa on suu rennosti auki annettuja, huumaavia.
Aamuisin hän haluaa kuunnella usein: Puuttu palanen (puuttuva palanen) Kerran hän myös pyysi: aamu palanen!
Hän on myös tosi kova tanssimaan, se on suloista!
Nyt hän on muutamana aamuna halunnut isin kanssa keittää mulle kahvit sänkyyn.
Hän ra-kas-taa kaikkia palloja. Ja mä rakastan potkia jalkapalloa hänen kanssaan. Ulkona usein potkitaan palloa, heitellään korista (miten liikuttavaa kun hän kaikessa alle 90 sentin mitassaan pyrkii heittämään aikuisten kokoisen koripallon ylös koriin). (Kun hän haluaa lukea kiijaa, hän osoittaa sivuilta aina pallot. Sitten muutaman sivun jälkeen kiinnostus lopahtaa ja: ”Loppu!” Sitten hän juoksee hakemaan hyllystä uuden kiijan.)
Hän haluaisi myös pelata sählyä, skeitata, heittää frisbeetä. Nyt viime aikoina hän on alkanut sinnikkäästi siirtyä paikasta toisen potkupyörän avulla. Se on sellaista hyyyvin hidasta töpötystä. Yksi päivä mun sydän pakahtui, kun hän töpötteli pyörineen päivineen sellaisen liikennepuomin ali: niin pieni hän on vielä, että mahtuu!
Sisällä hän on myös kova menijä. Kiipeää itse jo yläsänkyyn (muttei osaa tulla alas), haluaa aina auttaa jatkuvasti (tiskikonetta en ole saanut tyhjentää enää vuoteen itse), matkii isosisaruksiaan kaikessa ja etenkin siskonsa kanssa juoksentelee ympyrää keittiön eteisen ja olohuoneen väliä.
Omaa tahtoa on jo aika paljon, mutta niin on omaa yritystä, puhetta ja riemuakin. Hän on hirmuisen iloinen ukko. Herää aamulla ja alkaa hymyillä. Ja sitten on hymyä ja naurua aina iltaunille saakka. Hän on meidän ihana rakas kultanen, jota koko perhe hemmottelee ja rakastas.
Välillä isoveli haluaa iltaisin vielä tulla halailemaan pienintä (kun olen nukuttamassa häntä), koska ”se on vaan niin ihana”. No niin se onkin! Niin on!
Ja nyt hän on kaksi!
