Miksi status ja palkka ovat niin tärkeitä meille?

"Normilla tarkoitetaan yhteistä sosiaalista sääntöä, jonka noudattamista tai noudattamatta jättämistä sanktioidaan positiivisin tai negatiivisin keinoin. Yhteiskunnallinen tai sosiaalinen normi koskettaa kaikkia, eikä kukaan pysty sitä täysin pakenemaan", kuvaili yksi suosikkitutkijoistani, senior researcher Erica Åberg.Normien kyseenalaistaminen tai muuttaminen on siis valtavan vaikeaa itsekseen, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö niistä voisi puhua ja niitä kritisoida. Kysyin instassa työelämään liittyviä normeja, joiden soisi muuttuvan. Työelämä on murroksessa, ja luultavasti meidän elinikänä työt tulevat oikeasti muuttumaan paljonkin.Ensimmäinen asia, josta haluan puhua on loputon vaade "eteenpäin" menemisestä. Meihin on iskostettu ajatus, että hyvä työntekijä on kunnianhimoinen ihminen, jonka olisi syytä tavoitella isompaa palkkaa, parempaa titteliä ja jonkinlaista edistystä koko ajan.Silloin kun olin vielä palkkatöissä lehtitalossa, kärsin tästä etenkin loppuvaiheessa paljon. Olin ollut kahdeksan vuotta A-lehdissä ensin toimittajana ja sitten tuottajana. Palkkani oli noussut jonkin verran, mutta titteli oli ja pysyi samana. Vertikaalinen eteneminen olisi tarkoittanut sitä, että olisi pitänyt haluta toimitussihteeriksi, sitten toimituspäälliköksi ja lopulta päätoimittajaksi. Kuitenkaan esihenkilön tehtävät eivät kiinnostaneet minua ollenkaan, tykkään niin paljon enemmän vain tehdä toimittajana juttuja. Koin tästä pitkään alemmuutta, koska tuntui, että en ole kunnianhimoinen, kun haluan "vain" kehittyä horisontaalisesti, eli siinä työssä mitä olin tekemässä.Yksi sosiaalisen median juttutyyppi, mikä on syntynyt viimeisten vuosien aikana, on sellainen oman uuden nimityksen kertominen vaikkapa Facebook-statuksessa. (Oikeastaan koko FB on minun silmissäni typistynyt vain siihen, että ihmiset käyvät laittamassa sinne aina parin vuoden välein pompöösin nimitysuutisen, että hei olen saanut uuden hienon työn. Juuri kukaan ei kirjoita sinne enää muuta.) Kun puurtaa omalla tontilla vuodesta toiseen, ei ole mitään nimitysuutisia kerrottavana. Elämä ja ura tuntuvat jotenkin jämähtäneeltä. Että en mene eteenpäin.Vaikka eteenpäin menemisen eetos elää yhteiskunnassamme vahvana.Näinhän ei todellakaan ole aina ollut. Esimerkiksi antiikissa korostettiin joutilaisuutta, ja elämässään hyvin onnistunut ihminen ei paiskinut valtavasti töitä vaan istui puun alla ja keskusteli filosofiasta ja politiikasta (orjat ja naiset eivät olleet kovinkaan onnistuneita elämässään, mutta vapaat miehet saattoivat olla!). Työn tekemisen arvostaminen työn tekemisen vuoksi syntyi vasta uskonpuhdistuksen jälkeen. Kalvinistinen työetiikka tarkoitti sitä, että työskentelemällä ahkerasti porvari näyttää olevan jumalan valittu.Olen tässä syksyn mittaan chattaillyt myös toisen suosikkitutkijani etnologian väitöskirjatutkija Tytti Lehtovaaran kanssa. Hän on siitä ihana tyyppi, että taustoittaa kiinnostavalla tavalla näitä minun pohdintojani."Kulttuurin muutokset ovat hitaita ja aaltoilevia prosesseja. Niin isovanhempiemme ja myös vanhempiemme ajatukset ja tavat toimia vaikuttavat edelleen siihen miksi, me tai osa meistä pitää työtitteliä tai palkkapussin paksuutta niin tärkeänä", Tytti sanoo.Vielä 1800-luvulla elettiin säätyläisyhteiskunnassa, jossa kullekin säädylle oli soveliasta tehdä vain tiettyä työtä ja kuka vain ei saanut alkaa räätäliksi tai suutariksi. (Tältä ajalta on peräisin sanonta: suutari pysyköön lestissään.)"Omasta suvustani löytyy tarina, jossa Heikki Lappalainen halusi siirtyä maanviljelijästä käsityöläiseksi, mutta taustansa vuoksi häntä ei otettu kisällin oppiin. Heikki muutti isompaan kaupunkiin ja vaihtoi nimensä ruotsinkieliseksi Henrik Landen. Nimen vaihtaminen oli kai jokseenkin yleistä tähän aikaan, jotta päästiin etenemään yhteiskunnassa ja parantamaan perheen elinoloja. Henrikkinä hän pääsikin kisällin oppiin ja hänestä tuli myöhemmin itsenäinen yrittäjä ja suutari. Varallisuuden karttumisen vuoksi hän pystyi takaamaan koulutuksen usealle lapselleen, joiden elintaso taas nousi koulutuksen kautta", Tytti kirjoitti.Aivan super kiinnostavaa!Ihmisen tausta ja varallisuus ovat määritelleet valtavan paljon hänen ja hänen perheensä elinolojaan. 1950-luvulle saakka saattoi olla hyvin hankalaa tehdä niin sanottua luokkanousua, vaan ihminen teki sitä, mitä hänen vanhempansakin. Oma pappani teki luokkanousun. Hän on syntynyt 1920-luvulla köyhään perheeseen, mutta yliopisto-opintojen avulla hänestä tuli aikanaan varakas pankinjohtaja. Mutta vielä 1900-luvun alussa suomalaiset elivät enimmäkseen maaseudulla suht köyhissä olosuhteissa.Ajatus siitä, että kaikki ovat yhtä arvokkaita ihmisiä, on uusi. (Ja joidenkin päätä tämä ajatus ei ole vieläkään saavuttanut, jos tiedätte mitä tarkoitan.)Tytti kertoo, että vielä 1900-luvun alkupuolella oli ihan ok ajatella, että työläiset ovat arvottomampia kuin porvarit. Porvarilapsi sai ihan estoitta sylkeä työläislasten perään ja haukkua tätä.Tästä on syntynyt ajatus, että status ja palkka ovat tärkeitä ja tavoiteltavia asioita elämässä. Näin ei kuitenkaan ole mitenkään pakko enää olla. Nykyään ihminen pystyy elämään materiaalisesti oikein tyydyttävää elämää, vaikkei hän tavoittelisi koko ajan parempaa palkkaa tai statusta. Suomessa on päästy pois absoluuttisesta köyhyydestä (joskin tilalle on tullut suhteellisen köyhyyden käsite, eli että ihmisen selvä huono-osaisuus verrattuna muihin ihmisiin).Huomaan, että edelleen meillä saattaa olla sellainen ajatus, että korkeasti koulutettu tai hyväpalkkainen ihminen on jotenkin arvokkaampi kuin hän joka tienaa vähemmän. Ja on toki totta, että palkalla ja ihmisen materiaalisella hyvinvoinnilla on edelleen yhteys toisiinsa. Mutta ei enää läheskään niin iso kuin mitä vielä viime vuosisadan alussa oli.Nykyään ainakin periaatteen tasolla Suomessa kuka vain voi mennä korkeakouluun, mitkään asetukset eivät estä sitä (asenteet ennemminkin). Ihmisellä on paljon enemmän valinnanvapautta kuin koskaan aiemmin historiassa.Kuten tämän postauksen kommenteissa keskustelimme, ei ole mitään pakkoa kehittyä koko ajan tai hengailla jollain epämukavuusalueella."Mun työt esimiehenä olisi aika paljon haastavampia jos jokainen haluaisi koko ajan eteenpäin. Mä olen ollut onnellinen siitä että ihminen on kokenut löytäneensä oman paikkansa organisaatiossa, viihtyy työssään ja on tyytyväinen. Kehittyä voi myös omassa tehtävässään", nimimerkki Satto kommentoi.En tiedä, miten tätä palkka-status-normia voisi purkaa. Ehkä niin, että puhutaan kunnioittavasti myös heistä, jotka vaikka onnistuvat olemaan luovasti joutilaita elämässään.No, nämä olivat haja-ajatuksia tästä aiheesta. Luen mielelläni teidän ajatuksia tästä ajatuksesta, että pitääkö tavoitella koko ajan parempaa statusta ja palkkaa.Ja jatkan näitä normipohdintoja lisää seuraavassa työpostauksessa. Näihin on nimittäin tosi kiinnostava pureutua.Kuva: Työelämän normi jonka itse haluan kyseenalaistaa on se, että uskottavalla työntekijällä pitää aina olla puhtaat vaatteet töissä yllä. Kyllä ihmisellä voi olla vähän mustikkaa paidassaan.Lue myös:Kun intohimo ja palkka eivät kohtaa