Miltä tuntuu irtisanoutua?

irtisanominen copy.jpg

Jännittävältä, pelottavalta, haikealta, ihanalta!

Mä olen irtisanoutunut kaksi kertaa elämässäni. Molempia kertoja yhdistää se, että mun pomoni suhtautuivat asiaan hirmu kannustavasti ja ihanasti.

Ensimmäisen kerran irtisanouduin Turun ylioppilaslehdestä, jossa mulla oli vuoden määräaikainen toimittajan sopimus. Olin saanut vakiduunin Demistä, joten mun piti irtisanoutua jo jouluna, kun pestiä olisi ollut puoli vuotta jäljellä. Meidän päätoimittaja ja mun pomo oli Jani Sipilä, joka on ihan älyttömän rento ja hyväsydäminen tyyppi. (Hän on nykyään Greenpeacella digimarkkinointipäällikkönä, hyvisten puolella siis.)

Silti mua jännitti niin, että vatsa muljahteli ja kädet tärisivät, kun menin kysymään, voidaanko jutella hetki. Jani olisi voinut heittäytyä hankalaksi, koska mulla tosiaan oli määräaikaisuus voimassa. Mutta ei. Kun olin saanut soperreltua vuolaiden anteeksipyyntöjen kanssa, että sain vakiduunin toisesta paikasta, ja että en kai mä jätä Tylkkäriä kamalaan pulaan, Janin kasvoille levisi aurinkoinen hymy. Se onnitteli mua hirmu lämpimästi ja sanoi suosittelevansa mua mihin tahansa jatkossakin. Siitä jäi tosi hyvä mieli, sellainen, että tuota ensisijaisesti kiinnostaa mun hyvinvointi ja vasta toisena se, mitä käytännön järjestelyjä lehdessä täytyy tehdä.

 

No, nyt tämä toinen kerta oli ehkä vielä vakavampi, koska olen tosiaan ollut A-lehtitalossa reilut kahdeksan vuotta töissä. Tällä kertaa mua ei tosin jännittänyt itse irtisanomisilmoitus yhtään. Mun esinaiseni, A-lehtien tyttöjen ja nuorten naisten liiketoimintajohtaja, Anni Lintula on pomojen parhaimmistoa. Anni on halunnut aina vähentää hierarkiaa toimituksessa, joten meidän välillä ei tunnu olevan mitään eeppistä pomo-alainen-kuilua. No, Anni on ollut mulle myös tärkeä ystävä vuosikaudet, joten olisi omituista, jos mä yhtäkkiä olisin nyt alkanut jännittää sen reaktioita.

Olin jo alkukesästä pohtinut sen kanssa, mitä mun kannattaisi tehdä. Anni sanoi empaattisen tapansa mukaan, että on toki menetys, jos mä lähden, mutta että kyllä ihmisen pitää tehdä juuri sitä, mikä tuntuu oikealta. Sovittiin, että palataan kesäloman jälkeen aiheeseen. No, nyt sitten palattiin. Oikeastaan irtisanominen meni niin, että laitoin Annille viestiä, että voidaanko keskustella siitä, milloin olisi mun ja A-lehtien kannalta kaikkein kätevin ajankohta mun lähtemiselle. Tapaamisessa puhuttiin siitä, että voin jatkossa tehdä A-lehdille juttuja, joten oikeastaan nämä eivät ole mitkään hyvästit vaan ihan vain käytännön asioiden muutos.

Erinomainen pomo ja ihanat työkaverit ovatkin olleet mulle jarruttava tekijä tässä irtisanoutumisessa. En tiedä, löydänkö enää noin mahtava työyhteisöä. 

Yksi suuri oppi tässä työvaiheilussa on ollut se, että avoimuudesta ja asioiden ääneen sanomisesta ei ole ollut mitään haitaa. Päinvastoin. Meidän toimarikin sanoi, että muista aina mainita irtisanoutumisesta ennen kun seuraavan työpaikan nimet ovat paperissa tai olet tehnyt lopullisen päätöksen. Näin vanha duunipaikka voi vielä ehdottaa jotain vastatarjousta. Mutta no, tiedän kyllä sellaisiakin työpaikkoja, joista tällaisista jutuista ei olisi kannattanut hiiskuakaan, riskinä voi olla silmätikuksi joutuminen.

Tämä meni kuitenkin tosi kivasti. Läksäripäivä pitäisi pian sopia työkamujen, sitten voin haikeilla lisää.

 

Oletteko koskaan irtisanoituneet? Millainen tilanne se on ollut?

 

 

Lue myös:

Urakriisin ratkaisu

Työhistoriani tähän saakka

Kolmenkympin kriisi on täällä

 

 

JULIAIHMINEN FACEBOOKISSA // JULIAIHMINEN INSTAGRAMISSA // JULIAIHMINEN YOUTUBESSA // JULIAIHMINEN BLOGLOVINISSA

 

 

Previous
Previous

Aallonmurtaja on onnistunut suomalainen nordic noir

Next
Next

Ostan vaatteet seuraavaksi 5 vuodeksi