Vaippa metsässä

Tänä kesänä yksi elämistä määrittävä seikka on oman ajan napsiminen sieltä täältä. Kolmen lapsen kanssa sellaista aikaa, kun saa tehdä just sitä mitä huvittaa, on hyvin vähän. Etenkin kun 1-vuotias haluaisi olla mun sylissä aina, kun se on vähääkään väsynyt. Eli usein. Sen halit, pusut ja kujerrukset ovat ihania. Mutta välillä olen aivan uupunut, kun jatkuvasti kuuluu vaativaa ääntelyä.

Tämä ei ole nyt edes mitään valitusta, vaan pikemminkin kuvailua itseäni varten, sitä hetkeä silmällä pitäen, kun tästä vaiheesta on päästy yli, että tällaistakin oli: Elämä on kognitiivisesti kuluttavaa, kun jaloissa (siis kirjaimellisesti minun jalkojen läheisyydessäni) pyörii 1-vuotias, joka on juuri oppinut kävelemään eli sen tasapaino on samanlainen kuin sellaisella lelulla, jonka alaosa on pallo. Eli vaappuu ja kaatuu, nousee toki aina pystyyn, mutta meno on totaalisen hasardia. Niinpä pitää olla koko ajan skarppina, esim kun haluaa peruuttaa vaikka keittiössä askeleen taaksepäin hellalta astialaatikolle. Ehkä koiran omistaminen on tällaista? Ei tee mieli astua koiran tai 1-vuotiaan päälle, se ei kuulu kulttuurikodin tapoihin.

Mulle on tullut yliannostus lasten fyysisyyttä. Olen esimerkiksi kieltänyt, että uidessa muhun ei saa koskea. Mä ajaudun raivon valtaan, kun joku lapsi järvessä hyppää yhtäkkiä mun niskaan. Hellyys joka tuntuu murhayritykseltä kuuluu vanhemmuuden peruspilareihin.

Ja aina ne haluaa roikkua mussa. Järvessä mä olen niin kuin kertakäyttövaippa taaperon päällä metsäpolulla, ulkokuoreen tarttuu kaikki kepit, sammalet, neulaset ja puolet metsän päästäispopulaatiosta. Siltä uiminen lasten kanssa ainakin tuntuu.

Myös paraikaa istuessani tässä nojatuolissa ja kirjoittaessani tätäkin tekstiä, 4-vuotias (jonka olen lahjonut hiljaiseksi Pikku kakkosen voimin, 1-vuotias on unessa ja loppu perhe hakemassa kaupungista Eino-ystävää) kiipeilee selässäni puhelin kädessä. Aina joku tai jokin on minun selässäni tai jaloissani.

Suloiset asiat muuttuvat raskaiksi toistuessaan: “Äiti mikä on sun lempi bowser?” En halua vastata tähän kysymykseen enää koko elämäni aikana. (Mutta vastaan kyllä, päivittäin lukuisia kertoja, herra partakoneen luultavasti vielä kuukausia.)

Totuus on, että mulla ei ole lempi bowseria. Jos asiaa tarkastelee vielä yksityiskohtaisemmin, niin huomaan, että tunnen syvää kyllästymistä bowseria kohtaan. Bowser on asia, johon suhtauduin aiemmin neutraalisti, mutta nykyään koko sana aiheuttaa inhon väristyksiä.

Kerran yhdessä kirjoitusretriitissä kuulin hauskan tehtävän. “Kun on oikein tylsää, kuvaile tarkkaan, mikä kaikki tekee tilanteesta tylsän.” Tätä harjoitusta voi hyödyntää vaikkapa työpalaverissa, joka ei selvästikään johda mihinkään tai taloyhtiön kokouksessa, jossa jankataan jotain täydellisen triviaalia asiaa loputtomiin. Mutta myös keskustellessa monomaanisesti Mortonista ja Läristä.

Äskettäin sanoin Tikille, että mieluiten viettäisin 24 tuntia “näkemättä yhtään elollista ihmistä”.

Jälkikäteen kadutti, että olin puhunut nimenomaan “elollisista” ihmisistä, sillä totuus on, etten mä mielellään mitään ruumissaattueitakaan haluaisi vastaanottaa. Tuli tunne, että varo mitä toivot ja pian tapahtuu ikäviä asioita.

(Olen joutunut laittamaan Last of usin katsomisen tauolle. Ei tee mieli katsoa sieni-ihmisten ruokailua keskellä metsää, sienten ympäröimänä. Jatketaan sitten, kun olen taas Helsingissä kerrostalomme ylimmässä kerroksessa (tiedän tiedän, kyllä sienizombiet sinnekin löytävät, mutta aina sitä voi uskotella itselleen valheellista turvallisuuden tunnetta.))

Mutta juu. Omaa aikaa tekee mieli. Mitä sillä tekisin? No kuulkaa.

Ensinnäkin mä haluaisin kuunnella 1980–90-luvun musiikkia. Jostain syystä haluaisin huojua Stingin Fields of Goldin tahdissa ja sillä lailla fiilistellä. (Tällä hetkellä kesän soittolista: Astrronomia, Loreenin Tatou, Cha cha cha, Elämä ei ole hassumpaa, Robinin Puuttuva palanen (joskin 4-vuotias on keksinyt, että se on puuttuva paskanen, ja hänen mielestään se on upeaa huumoria: “Mun sy sy sydmestä puuttuu paskanen ja uu SÄ voisit täyttää sen.” Muistan kun sen loukkaukset oli vielä pari vuotta sitten ala-arvoisen heikkoja, nyt se on treenannut!)

Sitten haluaisin lukea riippumatossa. Jotain muuta kuin Pipsapossun synttärit tai Tatun ja Patun fantasiaseikkailu -kirjaa. Mulla on nyt kaksi hyvää kirjaa kesken (puhelimessa Lasihotelli ja kirja-kirjana Loistava ystäväni), sitten on vielä semmonen Keskiluokka-tietokirja, jota sitäkin voisin mieluusti lukea.

Mä tykkäisin myös kirjoittaa tänne blogiin kaikenlaisia epämääräisiä ajatuksia lisää. Päiväkirja jäi Helsinkiin, joten parempi sitten vain laittaa nämä ajatukset nettipäiväkirjaan.

Toivoisin saavani vuoden 2021 ja 2022 valokuva-albumit tehtyä. Kuvia on niin maan hemmetisti ja tapahtumia niin paljon, että siinä on iso ja tyydyttävä urakka. Se on onneksi jo melko pitkällä!

Kattoisin mieluusti myös enemmän telkkaria. Nyt on suositeltu Netflixin Diplomatia, sitä haluaisin kattella, ja myös niitä 1999 valmistuneita elokuvia Tikin kanssa.

Ah ja haluaisin kyllä nähdä Turun keskustassa ystäviä, käydä drinkeillä ja sen semmosta.

Ei nämä nyt niin isoja juttuja ole, ja tiedän että ensi kesänä kaikkeen tähän on todennäköisesti ihan hyvin taas jo aikaa. 2-vuotias on ihan eri homma kuin 1-vuotias, tämä on melko tuoreessa muistissa. Mutta juuri nyt aikaa ei ole, ja hommahan on niin, että ihminen haluaa usein sitä, mitä ei voi saada.

Oli miten oli, suloisia nuo nyt ainakin ovat. Katsokaa nyt näitäkin kuvia, tämä pikku taapertaja on niin söpö, että se on suoranaisesti pakko kaapata syliin rutistukseen lukuisia kertoja tunnissa. Onneksi, ei sitä muuten tuommoista jaloissa tanssimista loputtomiin jaksaisi. Nyt jaksan.