Pieni Bäppäm asuu täällä

Didier on vuoden ja yhdeksän kuukautta, ja alkaa tuntua koko ajan enemmän kaksi- kuin yksivuotiaalta.

Hän tekee kaiken mahdollisen Alpun perässä (omalla twistillään). Kiipeilee yläsänkyyn, muttei pääse alas. Maalaa mielellään, muttei saa pidettyä pensseliä poissa suusta. Syö vanukasta, myös hiuksillaan ja naamallaan. Kiipeilee ja hyppii tasajalkaa sohvalla, ja pyllähtää sieltä aina välillä alas.

Pukeutuu BÄPPÄM-asuun (äiti bäppäm!) ja juoksentelee siivet lepattaen keittiöstä makkariin. Haluaa myös harjoitella luistelua, kun kerran velikin.

Alppu ja Didi kylpevät iltaisin Stokken pienessä kylpyammessa (minusta on niin vitsikästä, että molemmat mahtuvat vielä siihen, vaikka sen ikäraja taitaa olla 4 v).

Toisaalta on hänellä omiakin juttuja. Hän kruisailee kovaa vauhtia ympäri asuntoa rullaten vauvanukkea nukenvaunuissa. Hän haluaisi viettää kaiken aikansa seisoskellen ikkunalaudalla ja osoitellen, mitä kaikkea ulkona tapahtuu (kunnon naapurikyylä!).

Päikyssä hänellä menee jo melko hyvin, joskin usein aamulla tulee kyllä murhe, kun hän jää sinne. Päikyn ihmiset ovat kyllä jo tuttuja ja rakkaita, sillä Didi hokee heidän nimiään aika usein kotona. Yksi hoitajista on mies, ja Didi huutelee hänen nimeänsä usein, kun näkee kenet tahansa miehen puistossa tai kadulla. On tehnyt suuren vaikutuksen. Ja kyllä hän jo maanantaina oikein juoksi ilosta hihkuen tämän syliin, ja vilkutti sieltä käsin minulle oikein tyytyväisenä.

Rakastan sitä, että meidän päiväkodissa on nykyään sellainen sähköinen kansio, jonne päivitetään joka viikko kuvia, kuulumisia ja etenkin lasten tekemää taidetta. Jo tuo 1–2-vuotiaiden ryhmä tekee niin mielettömän määrän kivoja juttuja: retkeilee lähipuistoihin, musisoi musakärryn soittimilla, puhuu tunteistaan, saa mediakasvatusta (tämä on aivan tällaisen vanhan mediatutkimuksen opiskelijan unelma, että jo 1-vuotiaat saavat mediakasvatusta esimerkiksi keskustelemalla siitä, mikä tai kuka Pipsa Possu on!). Olen vain aivan superonnellinen, että päiväkodin varhaiskasvatus on niin kattavaa ja innovatiivista.

Odottelen muuten todella paljon sitä aikaa, että Didi kiinnostuisi katsomaan puhelimesta piirrettyjä. Sitten kun ihminen jaksaa keskittyä hetken ruutuun, ravintolassa ja kulkuvälineessä operoiminen muuttuu sata kertaa helpommaksi. No, emme ole käyneet nyt juuri missään, kulkuvälineessä saati ravintolassa, joten siinä mielessä nyt olen ollut tuon typyn venkuroimiselta turvassa, mutta oletan että keväämmällä kaikki tämä muuttuu jo mahdollisemmaksi – ja silloin pitä mediakasvattaa tuo lapsonen nauliintumaan mediaan!

Ja kyllä, on tullut pientä uhmaa, kiittämättömyyttä ja kohtuuttomuutta kuvioon. Vielä se on niin pieni ja suloinen, että suurin haaste on vain olla nauramatta päin naamaa, kun kiukustuneena Didi puristaa kädet nyrkkiin, laittaa selän kyyryyn, työntää leuan eteen ja paljastaa yhteen puristuneet hampaansa ja oikein tärisee kiukusta. Viimeksi katselin tätä näkyä, kun en suostunut laittamaan hänelle pakkaseen sadehaalaria. Mutta kuten tiedämme, eiköhän minua ala myös jossain vaiheessa tämä vitutellakin, kun uutuudenviehätys toisen omasta tahdosta on kulunut pois.

Toisaalta samaan aikaan tuntuu, että hänen huumorintajunsa on lähtenyt aivan uusiin sfääreihin. Minusta kaikkein kivointa on hassutella Didin kanssa. Hän nauraa herkästi ihan mille vain – etenkin aamuisin virkeimmillään. Tuntuu, että hänellä on aina semmoinen pieni hymynkare huulilla, koska vain valmis ottamaan maailman hauskuuden annettuna vastaan.

Tämä on paras vaihe, kun ihminen alkaa puhua. Jotkut sanat ovat yleisiä, toiset "omia".

Kuikka = lusikka, paito = maito, ukku = sukka, ovili = Olavi, puhili = puhelin.

Äiti tulee pian, isi tulee pian, ovat tällä hetkellä Didin ainoat kolmen sanan lauseet. Niitä hän on varmaankin hokenut aika paljon päiväkodissa.

Kahden sanan lauseita on monia: Aappu ikkee. Aappu tattui. Ei tattunu!

Hän on myös innostunut hokemaan numeroita (tuskin vielä niistä kauheasti ymmärtää): Yssi, kassi, koome, seitsi.

Kaikkien yllätykseksi hän osaa sanoa r-kirjaimen täydellisesti. Niinpä hän hokee yhtä lempisanaansa usein: koRona, koRona.

Välillä kun Didi ilmaantuu jostain näytösluontoisesti (esim eilen hän oli löytänyt kaksi sukkaa, jotka halusi jalkaansa), hän pyyhältää paikalle kädet ilmassa ja hihkaisee: "TARAA!"

On myös huvittavaa, kun hän on oppinut pyytämään anteeksi. Tai no oppinut ja oppinut, nykyään hän hokee sitä vähän joka väliin. Jos vaikka Alppu tönii Didiä, tämä sanoo vaativasti: "Aaneessi." Tai jos minä korotan ääntäni Alpulle eikä Didillä ole mitään tekemistä asian kanssa, typy ilmaantuu kertomaan: "Aaneessi."

Usein kun minä yritän laulaa hänelle, hän kääntyy vihaisesti katsomaan minua ja huutaa: "EI LAULLU!" Tämä toki provosoi minua vetäisemään yhä kovemmat serenaadit, koska onko mikään hauskempaa kuin ärsyttää 1-vuotiasta?

Samalla on hauskaa, miten jo näin kuukauden päiväkotiuran jälkeen sieltä on tarttunut paljon lauluja matkaan. Didin laulupotpuri menee yleensä niin, että aloitetaan Rati riti rallasta (Titit titi talla!) sitten suunnataan Paljon onnea vaan (Onni onnaa! Onni onnaa!), sitten modulaation kautta Tuiki tuiki tähtöseen (tuiti tuiti tähtö!) ja vielä loppuun all time favorit Ihanaa, ihanaa, onhan ratsastaa (Inana – tattara!).

Ylipäänsä Didin mielestä moni asia on ihana eli inana. Ja minunkin mielestä tämä typykkä on aivan kaikin tavoin inana.

Previous
Previous

Huvilan sisustamista – hankimme klassikkotuotteita kierrätysversiona

Next
Next

Huvilan nojatuolien kankaan valinta