Uuteen huvilaan kotoutuminen on ollut prosessi

Juhannuksen jälkeen, heinäkuun alussa – vain reilun viikon myöhässä aikataulusta – me muutimme remontoituun huvilaan. Aluksi keittiön putket eivät olleet asennettu, sähkötyöt olivat puolitiessä ja keittiöstä puuttui puolet kaapistosta, mutta se ei meitä haitannut. Tai siis haittasi, mutta muutimme silti.Muutto oli henkisesti tärkeää, sillä olin koko koronakevään ajatellut, että sitten kun pääsemme remontoidulle mökille, niin ah!Ja tuntuihan se aivan mielettömän ihanalta kävellä paljain jaloin ihan uuden, sileän ja vahatun mäntylattian päällä, kantaa sisään puuvajassa, tallin vintillä ja erinäisissä ulkorakennuksessa talvehtineet huonekalut ja asettautua taloksi. Tästä olimme haaveilleet koko pitkän koronakevään, ja tätä kohti pyrkineet sadoilla puhelinsoitoilla, oikean maalisävyn metsästyksellä ja materiaalien mietinnöillä. Vihdoin!Ennen muuttoa kuurasimme huvilaa kivi- ja puupölystä kaksi täyttä päivää. Lattiat, seinät, katto, takka ja sauna piti pestä perinpohjaisesti. Kaikkialla oli harmaa pölykerros. Onneksi oli paljon sukua auttamassa, äitini ja isosiskoni Lotta uurastivat monta tuntia kanssamme, mutta myös Sofia, Samppo,Pasi,  Juha ja Otto auttoivat.Tavaroiden takaisin kantaminen oli oikeastaan nautinnollinen prosessi, sillä olimme helmikuussa käyneet joka ikisen 50 vuodessa taloon kertyneen esineen läpi suuressa tyhjennyksessä. Niinpä kaikki, mitä olimme säästäneet, solahti paikoilleen helposti.Oli mukavaa huomata, että oikeastaan kaikki 1970-luvulla huvilalle hankitut huonekalut tuntuivat nyt erityisen trendikkäiltä, kuten rottinkisohva, puiset nojatuolit ja puupenkit. Voi myös olla, että koska olen koko elämäni katsellut juuri näitä huonekaluja, olen niin tottunut niihin, että muun hankkiminen tilalle tuntuisi täysin väärältä.Valmiit kalusteet säästivät tuhansia euroja rahaa mutta ennen kaikkea hermojani. Minun on niin vaikea tehdä huonekalujen suhteen päätöksiä, että on aivan luksusta, kun mammani on tehnyt päätökset aikanaan puolestani.(Huvilan keittiön remontoimisen saagaa seuranneet tietävät, kuinka vaikeaa minun on tehdä valintoja.)Oli pieni henkinen romahdus, että kun tavarat oli kannettu sisään, ensimmäiset päivät huvilalla tuntuivat ankeilta. Keittiötä ei pystynyt vielä käyttämään, ihan kaikki oli puolitiessä, monet irtotavarat, kuten pyyhkeet ja lakanat hakivat paikkaansa. Lapsilla ei ollut tekemistä, joten molemmat rettelöivät levottomina, Didi kiipeili takkaan ja keittön pöydälle. Sekä lattia että rakas kuistini tuhriutuivat mustikkaan, joka ei niin vaan puusta lähdekään.Lisäksi ensimmäiset kaksi viikkoa meidän etuoven edessä olevalla kuistilla haisi ulosteelta. Aloin miettiä, että joku rakennustyyppien koira on varmaan paskonut terassin alle ja nyt se kikkare on sitten jäänyt sinne eltaantumaan. Mutta haju tuntui vain voimistuvan!Lopulta Tiki tajusi kiivetä katolle ja tajusi, että meidän rännit ovat aivan täynnä sellaista käynyttä lehtimultaliejua, joka yllättävä kyllä haisee aivan samalta kuin ihmisen uloste.Tiki putsasi rännit ja haju poistui päiväjärjestyksestä.Alkupäivien apeaan olotilaan vaikutti myös se, että heinäkuun ensimmäinen viikko oli aika kalsa ja vähän sateinen. Ei voitu juoda aamukahveja terassilla tai istua siellä iltaa.Myös kaikkien keskeneräisten asioiden listaaminen ahdisti. Piti viedä matto pesulaan, vaihtaa 1970-luvun lamppuihin maadoitetut tulpat ja hakea Helsingistä lisää tavaraa, jotka olimme ottaneet mamman ja papan Helsingin-kodista.Minulla menee tällaiset ankeuskaudet usein niin, että ankeus tiivistyy ja tiivistyy – ja sitten lopulta tulee niin sanottu darkest hour, jolloin elämä tuntuu aivan sietämättömältä ja olen valmis luovuttamaan täysin.Nyt se saapui nuohoojan muodossa. Tehtävälistalla oli nimittäin nuohoojan käyminen, jotta pääsisimme lämmittämään huvilan saunan (jota oli käytetty viimeksi joskus 1990-luvulla).Olin itse hoitanut niin miljoona asiaa, että pyysin Tikiä tilaamaan nuohoojan. Kun nuohooja sitten saapui, Tiki sattui olemaan Alpun kanssa kaupungilla, jotta minä saisin omaa aikaa (jota olin janonnut jo monta viikkoa).No, Didi nukahti poikkeuksellisen myöhään, ja hän oli ehtinyt nukkua noin puoli tuntia, kun nuohooja saapui. Takan ja kakluunin peltien kahvat sijaitsevat siinä makuuhuoneessa, jossa tyttäremme nukkui, joten nuohooja herätti hänet unosiltaan. Ei voi mitään, ajattelin, kunhan tämä nyt saadaan hoidettua.Tämän jälkeen menimme ulos, jotta nuohooja pääsisi katolle. Etsimme tikkaita kaikkialta, mutta niitä ei löytynyt missään. Kävikin ilmi, että rakennusmiehemme olivat loppusiivouksessaan heittäneet vanhat puiset tikkaamme jätelavalle. Ei auttanut muu kuin nuohoojan poistua ja sopia uusi aika sitten, kun tikkaat löytyvät. Ja kyllä tiedän, kannattaisi olla kiinteät tikkaat, mutta kun ei ole, niin ei ole.Nuohooja oli onneksi valtavan kohtelias ja herttainen tyyppi. "Näitähän sattuu!" hän huikkasi iloisesti ja lupasi tulla myöhemmin. (Eikä muuten edes veloittanut tästä ylimääräisestä käynnistä mitään!)Kun nuohooja oli lähtenyt ja minä pyydellyt vuolaasti anteeksi, sain aivan uskomattoman itkukohtauksen. Nyt minulla oli käsissäni liian vähän nukkunut kärttyinen vauva ja taas yksi uusi asia, mikä minun pitäisi hoitaa. Tuli sellainen raivon ja epätoivon tunne, että eikö tässä maailmassa mikään voi mennä niin, että minun ei tarvitsisi miettiä sitä, organisoida sitä ja toteuttaa sitä. Että miksei Tiki miettinyt tuota tikasasiaa valmiiksi, helvetti sentään.Olin myös jumalattoman kyllästynyt asioimaan erinäisten ammattimiesten kanssa. Minun roolini näissä  tilanteissa on olla aina se vähän hömelö, asiaa osaamaton kohtelias tyttönen ja yrittää selvittää jotenkin tilanne, yleensä jollain lailla anteeksi pyydellen ja kovasti kiitellen. Aina kun piti pyytää jotain, kysyä jotain tai ottaa jostain selvää, minä olen paikalla.Haluan paasata tästä asiasta myöhemmin lisää, mutta remontin teettäminen on muuten todella kiinnostava sukellus vanhoihin sukupuolirooleihin. (Oma teoriani: Miehet eivät halua kysyä raksamiehiltä mitään, koska heillä on sellainen patriarkaattinen pelko kasvojen menettämisestä, koska "kyllähän miesten kuuluu tietää kaikki talon remontoinnista", vaikka miksi helvetissä nyt joku toimistotyössä oleva ei-rakentamisesta-millään-lailla-kiinnostunut mies tietäisi yhtään sen enempää raksahommista kuin nainenkaan? Ei rakentaminen ja käsillä puuhastelu ole mikään y-kromosomin tuoma ominaisuus. Niinpä tällaiset kyselemiset valuvat usein naisten harteille, koska naiset eivät samalla tavalla menetä kasvojaan ja joudu kokemaan demaskuliinusuuden häpeää, vaikka he eivät ymmärtäisi sähköasentajan hommista hölkäsen pöläystä.)No juu, nyyhkytin sohvalla puoli tuntia näine katkerine ajatuksineni, Didi köpötteli vähän hämmentyneenä ympäri huvilan suurta tilaa ja ulkona tihutti vettä. Maailman paskin idea hankkia koko paskahuvila. Miksi kaiken täytyy olla tällaista täyttä rektaalioksennusta, huutoajattelin.Sitten Tiki tuli kotiin, lohdutti, soitti nuohoojan seuraavaksi viikoksi ja avasi Hesburger-ateriapussukat.Ilmeni, että olin itkenyt paitsi patriarkaatin pahuutta, myös nälkääni.Tämän synkimmän hetken jälkeen olo huvilalla alkoi pikkuhiljaa parantua. Nuohooja kävi ja pääsimme saunomaan. Tiki putsasi ne rännit, ulosteen haju paikantui ja poistui. Keittiö asennettiin loppuun (vain tiskikone puuttuu vielä!). Meille tuli ensimmäiset vieraat (kiitos ihanat Maria ja Lauri!), sää lämpeni ja aurinkoistui. Tavarat alkoivat löytää paikkojaan, matto haettiin pesulasta ja lamput sähköliikkeestä.Huvilaelämä muuttui pikkuhiljaa nautinnollisemmaksi. Siitä, ja valmiin huvilan kuvista ensi kerralla.Nyt menen Alpun kanssa katsomaan Toy story 2:sta.Lue muita huvilan remonttipostauksia täältä.