Meidän pieni rakas

Hän on täällä. Hän todellakin on täällä.

Meidän pieni ihana poju syntyi vappuaattona, 30.4. kello 15.22.

Kukkia on tullut paljon, niin suloista!

Synnytyksestä aion kertoa pitkällisesti ja seikkaperäisesti hetken päästä, nyt vain totean, että kaikki meni hyvin ja sain juuri sitä mitä olin toivonutkin: olla kunnon pöllyissä vappuaattona ja sitten saada vielä maailman parhaan palkinnon tripin päätteeksi. Eikä edes crapuléta!

Tänään poju on 12 päivää vanha.

Minä taidan olla jonkinlaisissa hormonihuuruissa ja univajeessa, sillä itkettää jatkuvasti. Aika tuntuu kuluvan aivan liian nopeasti, meidän pieni ihana kasvaa hirmuista vauhtia (siis se oikeasti kasvaa, kymmenen päivän iässä neuvolamittaus oli, että oli tullut kolme senttimetriä lisää).

Sairaalasta tullessani Tiki tilasi meille sushit – ihanaaaaa!

Nämä ihanat päivät, kun se on tuollainen vastasyntynyt pieni katkarapu, hupenevat kovaa vauhtia. En ollut etukäteen tajunnut, että haikeus vyöryy näin valtavana päälle. Että kun tiedän, että tämä on viimeinen kerta, niin sitten kaikki tuntuu mittaamattoman arvokkaalta.

Alpun kohdalla oikein odotin, että vauva kasvaisi (koska järkeilin, että mitä vanhemmaksi se tulee, sitä todennäköisemmin se pysyy elossa). Nyt haluaisin vain pysäyttää ajan.

Vauva tuntuu vain niin hirveän hirveän rakkaalta.

Lämmin ja kevyt pötkäle nukahtamassa vatsani päälle, kun minä luen sohvalla satua Didille. Pienen pieni suu hamuamassa maitoa tietäen, että juuri tämä maito kuuluu ilmiselvästi hänelle (on ollut kunnon maitomaakari ihan synnytyssalista saakka, kiitos ja ylistys!). Vastasyntyneen hentoinen “äiti minä oikeasti tarvitsen sinua ja syliäsi” -itku vaunuista. Autuaat hennot huokaukset, kun sitten on saanut sitä maitoa ja uni alkaa viedä voiton.

Vanhan ruttuisen ukon vakava katse, vailla hymyä. Käsien hallitsematon viuhtominen, moro-refleksi vaippaa vaihtaessa. Pienen pieni peppu, jota pesen juuri sopivan lämpöisen veden alla lukuisia kertoja päivässä (on myös kakkamaakari).

Kokoon käpristyvät nyrkit ja varpaat. Silkkisen pehmeä iho. Kieli, joka tunkeutuu ulos suusta vähän väliä, koska nyt lisää sitä maitoa.

Minä rakastan tuossa vauvassa aivan aivan kaikkea. Jopa navan putsaamista. Ihan kaikkea.

Didi tykkää pelata Bimi Boota. Vauva tykkää nukkua.

Nämä ovat olleet taianomaisia päiviä.

Poju syntyi lauantaina, minä saavuin sairaalasta kotiin tiistaina. Lapset olivat aluksi viikon kotona, koska päiväkoti oli lakon vuoksi kiinni. Oikeastaan se oli ihan hyvä juttu. Okei, olisin ehkä kaivannut aika raskaan osastolla olemisen jälkeen vähän lepoa (olin haaveillut, että käytämme Tikin isyysvapaaviikon makoillen sängyssä, nuuhkien vauvaa ja käyden välillä kahviloissa).

Näin ei todellakaan käynyt. Kun 6- ja miltei 3-vuotiaat olivat kotona, rutiinit piti pitää yllä: puistossa pari kertaa päivässä ja koko ajan jotain viihdykettä.

Minun onni oli, että äitini oli sen viikon työasioissa Helsingissä, joten hän hoiti isompia lapsia välillä.

Viikon aikana kävimme Rastilan kartanolla lounaalla ja retkellä, Korkeasaaressa isolla jengillä ja Uutelassa metsäretkellä. Asioita, joita en ikimaailmassa olisi tehnyt alle viikon ikäisen esikoisvauvan kanssa. Mutta kolmannen vauvan osa selvästikin on sopeutua meidän joukkoon, ei päinvastoin.

Ja oli ihana huomata, että hän viihtyy.

Olin iloinen, että Erica Åbergin (eli Emerita of Turun) kutomat villapöksyt mahtuivat tälle.

Raskaudesta huolimatta olen ollut iloinen, että isommat sisarukset ovat olleet kotona. He ovat saaneet luoda rauhassa suhdetta veljeensä. Onneksi sain vähän tallennettua kolmikon ensitapaamista videolle, sillä se oli niin uskomattoman liikuttava. Didi huolehti hirveästi vauvan hyvinvoinnista, kertoi miten rakastaa vauvaa ja silitteli. Alppu halusi heti näyttää uusimman pokemoninsa vauvalle.

Aika nopeasti huomasin, että kumpaakaan ei voi vielä jättää vauvan kanssa kahdestaan. Olivat hetkessä “rakentaneet pienen talon” vauvan päälle tämän nukkuessa niin, että vauvan naaman päällä oli spagettisiivilä ja sen ympärillä tyynyjä. Siivilän läpi pystyi niin kivasti sitten hengittämään!

Kerroin heille, että vauvan kanssa on nyt sitten pari sääntöä.

“Ei saa laittaa mitään sen naamalle, jos se ei saa happea, se kuolee.”

Didi: “Okei.”

“Ei saa heittää esineillä vauvaa.”

D: “Okei sitten.”

“Vauvaa pitää käsitellä hellästi.”

D: “Okei, nämä ovat hyviä sääntöjä… Alpulle.”

“Nämä säännöt koskevat myös sua.”

D: “Okeeeeei.”

Mutta on kyllä vain niin älyttömän suloista, kun molemmille iskee välillä sellainen kunnon hellyyskohtaus, ja he haluavat silittää vauvaa ja rakentaa sille mukavan pesän.

Kun näkee sen hellän katseen ja sen iloisen pakahduksen ilmeen heidän kasvoiltaan. Veikkaan, että hekin rakastuvat veljeen pikkuhiljaa, samalla tavalla kuin minäkin olen rakastunut.

Enimmäkseen vain makoillaan sängyllä ja katsellaan vauvulia.

Tuntuu, että olen paitsi rakastunut vauvaan, myös hellyys ja rakkaus isompia sisaruksia kohtaan on vain entisestään kasvanut. Tekee mieli vain halailla ja pusutella kaikkia koko ajan.

Me nukutaan nyt niin, että Didi nukkuu edelleen minun sängyssä, minä nukun keskellä ja vauva toisella puolella. Pinnasänkyä emme tällä kertaa edes nostaneet vintiltä alas. Ei se siellä kuitenkaan nuku.

Aluksi iltarutiineissa oli vähän hakemista, mutta nykyään pystyn helposti lukemaan iltasadun Didille niin, että vauva on rinnassa kiinni.

Olen tällä hetkellä valtavan helpottunut, kun vauvalla on ollut heti alusta saakka hyvä yörytmi. Öisin se herää muutaman kerran syömään, päivisin valvoo vähän pidempiä pätkiä. Ja kuten tiesin etukäteen, oma unettomuuteni on tipotiessään. Siitä pitävät huolen hormonit ja keho, joka ei ole enää raskaana. Herään, imetän, nukahdan heti uudestaan. Taivaallista.

Kun kukkakimppu on isompi kuin vauva, jota kimppu onnittelee.

Vaikken toivo yhtään, että vauva kasvaisi, niin oman kunnon palautumista kyllä toivon. Nyt on jo maito noussut (ah ne hirvittävät pari päivää, kun rinnat olivat jättipinkeät), mutta yöhikoilu jatkuu. Hikoilen niin, että välillä on pakko käydä keskellä yötä suihkussa – ja olen melkein joka yö vaihtanut jossain vaiheessa litimärän paidan toiseen, kun on tullut niin kylmä.

En muista, koska tämä hikoilu loppuu, mutta muistelen, että aika pian, koska muuten tästä olisi jäänyt isompi trauma. Hiukset näyttävät koko ajan karmeilta, kun hikoilen ne öisin sellaiseen kuntoon, mutta antaa olla, en jaksa (enkä ehdi) pestä niitä.

Jälkivuoto on myös ärsyttävä asia. Enää ei tarvitse syödä koko ajan kipulääkkeitä, mutta ensimmäisen viikon vedin kyllä koko ajan maksimit, niin kovia olivat kohdun jälkisupistukset.

Ajattelin laittaa tästä synnytyksestä palautumisesta ihan oman postauksen, kun kerran raskausviikkopostauksissa niin avauduin kehoni toiminnasta.

Mutta siis, on maaaaaailman ihaninta, kun ei ole enää sitä suurta vatsaa tässä. Olin tänään saunassa ja muistelin siellä lauteilla, että tasan kaksi viikkoa sitten istuin tässä valtavan vatsani kanssa ja olin aivan uskomattoman kyrsiintynyt siihen ahtauteen. No, vielä en ole vatsaa kaivannut takaisin, mutta eiköhän sekin sairas nostalgia jossain vaiheessa iske päälle.

Alan olla jo vähän kyllästynyt tähän minun loputtomaan haikeiluun, vaikka toisaalta tiedän, että parempi nämä tunteet on nyt vain kohdata kuin yrittää painaa niitä jonnekin syvälle sisimpään.

Vauva saattaa nukahtaa myös pukemiseen.

Viikko sairaalasta kotiutumisen jälkeen lapset menivät päiväkotiin, ja minulle alkoi vanha kunnon lattemamalife. Millaisessa euforiassa olen viettänyt tämän viikon! On ollut vain niin, niin ihanaa käydä ystävien kanssa pitkillä lounailla, lorvailla kahvilassa, piipahtaa jopa presseissä – ja tietää, että tätä kaikkea on luvassa mielin määrin.

Minusta tuntuu, että tällä kertaa aion pitää vähän pidemmän vanhempainvapaan, en ainakaan palaa töihin vauvan ollessa 10 kuukauden ikäinen, kuten Didin kohdalla. Oikein janoan nyt juuri tällaista ihanaa olemista ja vapaata elämää. Museot, näyttelyt, vaunukävelyt, kaikki ihanuudet!

Kaiken kruunaa se, että esimerkiksi Hanne on nyt myös äikkärillä, ja muutama muukin kiva tyyppi. Uskon, että seuraa löytyy – myös heistä, jotka eivät ole äitiyslomalla. Sovittiin jo Hannen kanssa, että viimeistään syksyllä aloitetaan jokin vauvaharrastus yhdessä, ehkä vauvauinti? Nyt kun kerran vikaa kertaa on mahdollisuudet!

Ovat niin suloisia nukkuessaan – ja herätessään.

Ah, teki mieli nyt vain jorista sekalaisesti teille mielen päällä olevat jutut. Toivon, että jaksaisin ja ehtisin kirjoittaa pian lisää. On oikeastaan tosi paljon sanottavaa tästä kaikesta, mutta pitää vain löytää aika, jolloin sanoa se.

Usein iltaisin olen ollut intensiivisen päivän jälkeen niin väsynyt, että olemme Tikin kanssa vain katsoneet Jukka Lindströmin Sivuhistoriasta yhden jakson ja sitten vain heti nukkumaan.

Mutta eiköhän aikaakin ala taas löytyä!

Previous
Previous

Tärkeä osa minua: ammatti-identiteettini – näin se on muodostunut

Next
Next

Synnytän huomenna