Viikon kirja: Stalkkaamassa sukupolvea

Vieraskynäpostaus!

Puolisoni Josi aina kertoo kaikenlaisia kiinnostavia anekdootteja kirjoistaan, joita hän on lukenut. Nämä ovat musta niin kivoja, että pyysin häntä kirjoittamaan mun blogiin vieraskynän muutamasta kirjasta.

Olkaa hyvä ja nauttikaa.

Josi:

“Tykkään lukea paljon aina, kun olen hoitovapaalla. On hyvä olla jotain muuta ajattelemista, kun esimerkiksi yrittää huuhtoa viimeisiä kakkajyviä taaperon nivuspoimusta.

Nyt Julia pyysi minua kirjoittamaan havaintojani kirjoista tänne blogiin. Olin ensiksi, että eihän minun jorinat kiinnosta ketään. Sitten tajusin, että ehkä onkin kyse juuri siitä: jos jorisen tänne niin Julia säästyy niiltä itse.

En kirjoita varsinaisesti arvioita vaan yritän nostaa esiin joitain kiinnostavia pointteja, joita kirjat ovat minussa herättäneet. Luen uusia ja vanhoja kirjoja, mutta useimmiten nykyään tietokirjoja. Tänä vuonna olen palannut vanhan rakkauteni, elokuvien, pariin, joten mukana on aika paljon elokuva-aiheista jorinaa.

Stalker-vuodet: hieno sukupolviromaani ja omat kokemukseni

Olen nykyään huono lukemaan romaaneja. Tähän on kaksi syytä. Pinnallisempi on, että luettuani romaania, etenkin sellaista, jossa on vahva tyyli, huomaan sen tyylin siirtyvän ajatteluuni, eli siis kuulen omat ajatukseni kirjan kertojan tyylillä, mikä on ärsyttävää. Toinen on, että olen kyllästynyt miettimään ja etsimään muiden asettamia merkityksiä, kun taas tietokirjoja lukiessani voi vapaasti sisälön sisäistettyäni liittää kaikkea vapaasti aiemmin lukemaani.

Nämä molemmat asiat koskevat myös Olli Jalosen Stalker-vuodet kirjaa. Sen minäkertojan toteava ja alakuloinen tyyli tarttui lukiessa ajatuksieni tyyliksi ja kirjan merkitysten hakeminen on monin paikoin yhtä vaikeaa kuin kirjan viittaman Andrei Tarkovskin Stalker-elokuvan.

Silti kirja antoi pitkästä aikaa elämyksen, miten mahtava kehikko hyvä romaani maailmaa katsoessa voi olla.

Stalker-vuosien ehkä tahallinen ongelma on kirjan lähtökohta. Nuori Tampereen yliopiston opiskelija palkataan mukaan kohorttitutkimukseen, jossa seurataan tietyn syntymävuoden nuorten ajattelua ja elämää. Tämä juoni saa lukijan ehkä ajattelemaan, että kyseessä on suomettumisen tutkielma, kun kyseessä on paljon enemmän.

Jalonen asettaa ikäluokkaa "stalkkerin" seuraamana vastakkain 1970-luvun seurannan ja vähän turhan osoittelevasti nykyisten somealusten seurannan. Se kuvaa Indonesian diktatuuria ja vankileirejä 1970-luvulla, joka on nykyään aika, mistä halutaan muistaa vain Neuvostoliiton rikkeet. Lisäksi se rinnastaa Indonesian vankileirit Suomen vankileireihin 1920-luvulla.

En tiedä, kun eihän kaunokirjallisuudesta koskaan tiedä, mutta voi olla, että Jalonen haluaa sanoa, että historian poimut toistuvat ja yksilöt kömpivät niiden asettamassa maastossa voimatta hirveästi vaikuttaa elämäänsä.

Itselle oli hauskaa muistaa kirjaa lukiessani, että olen itsekin ollut kohorttitutkimuksen kohde. Se ei ollut minun tietämättäni vaan ikäluokkaani seurattiin yliopistosairaalan tutkimuksessa haastatteluilla. Kohteita vähännettiin vuosien myötä ja olin itse vain yhdessä haastattelussa, kun olin 1. luokalla.

Sain sipsia ja limpparia haastattelussa ja muistan vain yhden kysymyksen. "Leikitkö pippelileikkiä?" Muistaakseni nostin kulmakarvaa ja sanoin: "Se on yksityisasia."

Olli Jalonen: Stalker-vuodet (2022)

Previous
Previous

Isänpäivänä onnellinen olo

Next
Next

Mikro-opinnoilla lisää ammattitaitoa – ja ehkä palkkaakin!