Kesää antaumuksella

Heinäkuu on ihan just puolivälissä. Ollaan ehditty tehdä paljon kaikenlaista!

Saatiin vihdoin sumplittua meidän ikiaikainen haave ja purjehdittiin Oton veneellä Turusta Seiliin (matka on siis aivan tosi lyhyt, eli just sopiva meidän tarkoituksiin) neljästään, eli me kaikki sisarukset. Reissu oli jotenkin maagisen ihana. Meitä yhdistää sellainen tunnelman kannattelu ja kivojen asioiden fiilistely, siis sellainen että sanotaan ääneen, että nyt on kivaa! Ja sitä me hoettiin, kun saatiin keula- ja isopurje ylös, tuuli oli just sopiva ja avattiin bisset. Seilissä tehtiin ruokaa ja syötiin veneessä, sitten vaellettiin rantakallioille katselemaan horisonttia ja mietittiin, että jos ulapalta nousevat saaret ois hirviöitä jotka taistelis keskenään, mitä hirviöitä ne ois. (Susi, alligaattori, iso toimistotyöntekijäjättiläinen, jolta näkyy vain otsa.) Takaisin tullessa aurinko paistoi, uitiin keskellä Airistoa ja minä makoilin koko matkan uikkareissa auringossa. Ajattelin, että just nyt olen tosi tosi onnellinen. Ja sanoin sen ääneen.

Oon viettänyt aikaa lasten kanssa trampalla. Meillä on nykyään sellainen peli, että keksitään monitavuisia sanoja, hypitään niiden tahdissa ja sanan sanomisen jälkeen pitää hypätä sanan mukaiseen asentoon. Man-da-rii-ni, pur-je-ve-ne, Co-ca-co-la, pyör-re-myrs-ky.

Ostin myös torista optimistijollan, kun lupasin sen lapsille, mikäli käyvät purjehduskurssin. Ja kävivät. Niin nyt se sitten on! Se oli aikamoinen taival, kaksi myyjää Helsingissä kohtelivat mua aivan järjettömän huonosti, toinen suoraan sanottuna huijasi (myi jollan, myöhemmin kävi ilmi, että siinä ei ole mastoa, purjetta tai köliä, lupasi lähettää perässä, ei lähettänyt, huoooooh! Ei meinannut antaa rahoja takaisin, karmiva tapaus). Mutta onneksi löysin lopulta naapurisaarelta valioyksilön, ja nyt on lapsilla jolla. Sitten ostin uuden trampan (edellinen olikin ihan mäsä – kiitos siitäkin tori-kaupasta), slack linen, roikkumisrenkaat kuistille. Mun äiti osti keskimmäiselle puhallettavan kumiveneen ja pienimmälle jalkapallomaalin. Niin että kaikenlaista on, tylsää kuulemma silti. Haha.

Mutta myös ihanaa, on ollut aivan ihanaa.

Mä olen jotenkin aivan rakastunut tuohon 4-vuotiaaseen. Se on niin hassu ja jämäkkä. Tänään kun aamulla kiukustuin, kun olin haaveillut sellaisesta hetkestä, että poimin mustikoita, keitän puuron, ja sitten me syödään sellainen ihana mökkiaamupala, ja esikoinen sanoi, että se haluaa mieluummin leipää ja sitten haaveet kaaaaaatuuuuu (niitä nousemaan en saa) ja raivosin, että hyvä on, jos te ette syö mun mustikkapuuroa, ette saa katsoa aamun piirrettyjä, niin kuopus tuli paikalle pontevana: “Äiti. Nyt sä lopetat huutamisen. Ja annat meidän katsoa.” Ja mua naurutti tämä niin paljon, että annoin. Ja kävin poimimassa mustikat ja he söivät ihan ilolla sen mustikkapuuron. (Ja esikoinen otti jälkkäriksi vaalean paahtoleivän.) Mulla on siis joku semmonen terveysinnostus käynnissä, että olen vaihtanut täysjyvään miltei kaiken pastoja myöten. (Vain tortillalettuja ne ei suostu syömään täysjyvänä, ostan sitten itselleni omat lettuni.) Yleensä syövät ruisleipää, mutta nyt olen kesällä heltynyt ostamaan semmosta vaaleaa täysjyvväpaahtista. Sitten ne syövät tätä herkkua helposti paketillisen kerrallaan. Kaupungissa palaamme ruotuun!

Pienin osaa hirveästi kaikkea jo. Ui super rohkeasti kellukkeiden kanssa. Osallistuu jalkapalloturnauksiin (on suloista, kun aina kun pallo on hänellä, pelin tempo laskee – 4-vuotiasta ei sillä lailla tee mieli kampata tai töniä). Juoksee meiän mökiltä puolen kilsan matkan Keskitalolle itsekseen (vain pakon edessä tosin). Olen luonut kaikenlaisia mielivaltaisia itseäni suojelevia sääntöjä täällä. Kuten: Kylänrantaan pitää kävellä itse, minä voin kantaa niskassa takastulomatkalla. Tai: Äidin sylissä ei istusta silloin kun äiti juo tai syö jotain. (Niinpä tekee mieli pupertaa koko ajan jotain. Mä olen aika uupunut siihen, että mun sylissä istutaan.)

Meidän keskimmäinen on valloittava. Sen mielikuvitus on omaa luokkaansa kaikessa mihin se ryhtyy. Toissapäivänä se teki kuopukselle ja tämän Elias-kaverille itsekseen aarteenetsinnän (“Äiti voisitko sä antaa mulle jonkun palkinnon niitä varten, vaiks pullat?”), sitten se on askarrellut pahvista R-serkkunsa kanssa marjoja myyyvän kioskin (kyltit on upeita!). Se ui ja sukeltelee taitavasti eikä oikein malttaisi pysyä järvestä poissa. Onneksi mun äiti uittaa niitä ahkerasti, jatkuvasti. Typy kirjoittaa mieluummin kuin lukee, sillä on taas päiväkirjainnostus meneillään, kun ostin sille Helsingistä uuden päiväkirjan. (Niille kirjoitetaan aina pari kolme sivua ja sitten siirrytään seuraavaan.)

Esikoinen alkaa vähän ärsyyntyä täällä metsän keskellä olemiseen. Se haluaisi mieluummin olla Helsingissä ja pelata vain futista. Me oltiin Hesa Cup -viikko hesoissa, ja niiden joukkue pelasi tosi hienosti, voittivat pronssia omassa lohkossaan. Mä hengasin pienten kanssa, lasten isä vei ja kannusti matseissa – tää oli hyvä jako. Täällä on myös MM-hurmosta ollut, ja joka aamu esikoinen haluaa aamupalalla lukea HS:n jalkapallouutiset mun puhelimesta. Se on suloista. Se lukee Zlatanin elämäkertaa (löytyi Keskitalon hyllystä, oon itsekin joskus lukenut sen) ja kiroaa sitä, että Argentiinalle on tullut liian helppoja vastustajia (se jostain syystä ei kestä Messiä, Neymar is the king). Onneksi tänään tänne saapuvat Niina (mun kaveri) ja Eino (Alpun kaveri), mikä tarkoittaa sitä että se viihtyy hetken paremmin.

Ah, nyt mun pitäis tehdä pikasiivous ennen kuin Niina ja Eino saapuvat tänne ihan näillä näppäimillä.