Saan niin paljon

Makoilen pimeässä, vähän turhan lämpimässä makuuhuoneessa ja odottelen, että kaikki lapset ovat unessa. Olo on haikea.

Me ollaan huvilalla nyt viimeistä iltaa, huomenna ajan meidän konkkaronkan Helsinkiin heti aamusta. Lotan perhe lähtee niiden road tripille, joten meiän kannattaa myös lähteä eteenpäin. Olen niin herkkä sellaiselle ”jäämisen tunteelle”, että joku lähtee ja minä jään.

Myös ihan käytännössä on järkevää lähteä Helsinkiin: meiän lapset nauttivat niin paljon noiden serkkujen seurasta, että niillä olisi tylsää täällä ilman. Tänään A ja R esimerkiksi pakkasivat reppuun evästä ja olivat ehkä neljä tuntia kahdestaan metsässä retkellä. Monena päivänä Pasi on lämmittänyt saunan, ja sitten ne ovat saattaneet vetää saunan ja järven väliä jotain kahdeksan tuntia putkeen.

Tuntuu kauhealta, että tää loppui huomenna.

Se mitä mä näissä kesissä kaipaan on mun perheen kanssa oleminen.

Hetki, kun kesäkuun kuudes päivä sunnuntaina nähtiin Turun satamassa Lotan perhe, oli taikaa. Siitä tiesi, että meidän yhteinen kesä alkaa NYT. Ja se on nimenomaan ollut yhteinen. Ja meillä on vaan ollut niiiiiiiiin ihanaa. Niin järjettömän kivaa.

Ja sitten mä alan miettiä, että nämä on näitä lapsuuden kultaisia kesiä, kun on elämää ja ääntä ja paljon kaikkea koko ajan. Ja joo, en ehkä saa lukea riippumatossa kirjaa niin paljon kuin haluaisin (oon lukenut kaksi kertaa tänä kesänä) tai istua huussissa rauhassa (aina jollakulla on joku todella tärkeä asia), mutta se mitä sitten taas saan, on paljon.

Sellaisia hetkiä, kun mun koko olemuksen täyttää syvä onni, on ollut niin paljon.

Kun laitoin pienille leffan ja äidin ja A:n kanssa sukellettiin illalla lämpimään järveen ja uitiin auringossa lenkki.

Kun kuopus haluaa tulla poimimaan mun kanssa muistikkaa aamupuuroon, ja se poimii tohkeissaan aina pari mustikkaa pikku kippoonsa ja kaataa ne mun kippooni. Kun se leikkii E-serkun kanssa ”shadow’ta”, tai riitelee sen kanssa sillä lailla kuin vain 4-vuotiaat riitelevät eli äärimmäisen kömpelösti. “Se kasteli mun jalan.” Ahaa, nyt E:lle tuli epämukava tunne ja hän lähti omalle mökille. Ahaa, nyt hän tuli takaisin. (Musta on niin uskomattoman ihanaa, kun nuo lapset selvittävät riitansa keskenään, jos niiden antaa eikä mene siihen sorkkimaan.)

On ollut ihana katsella (ja kuunnella!), kun lapsilla on trampalla disco ja ne kuuntelevat suomalaista huumorimusiikkia.

Jalkapallopelit, kylänranta, terassikahvit. Karryn paistamat ”amerikkalaiset letut” (kuopuksen sanoja). Lenkit äbän kanssa. Äbän ja Juhan meille valmistamat huikeat ateriat.

Sitten olen miettinyt sellaista, että kesäisin uusien kivojen juttujen tekeminen voi olla eräänlainen pandoran lipas, koska jostan syystä etenkin kesäisin haluan, että kaikesta tulee perinne. En tiedä, miksi kesäisin ajattelen, että tämä ja tämä pitää tehdä uudestaan. En ajattele talvista samalla tavalla (paitsi korkeintaan joulusta.)

Ja sitten koen jonkinlaista tyhjyyden tai epäonnistumisen tunnetta, kun en ole tehnyt niitä kaikkia kivoja juttuja, mitä edellisinä kesinä tein. Esimerkiksi: me ei soudettu Brinkhallin rantaan jätskille (vaikka soudettiin viime kesänä!), me ei syöty JuhoKustissa pizzaa (toisin kuin kahtena edellisenä kesänä), mä en tehnyt Kirsikan tai Lauran & Antin mökille vierailua (kuten toissakesänä), eikä Mirja tai Marianna tai Hanne käyneet meidän huvilalla (onneksi sentään Niina ja Eino sekä Raisa ja Otso kävivät, hyvät hyssykät sentään). Mä en tehnyt yhtä usein 7 minute workouttia kuin viime kesänä. En käynyt Helsinki Pridessä enkä Dynamossa bailaamassa. En juurikaan bailannut tai ryypännyt kesä- heinäkuun aikana, mitä tämä on?!!

Ja joistain asioista, joista haluaisin perinteen, ei taaskaan kuulunut mitään! Olisin halunnut juosta Kakskerran ympäri (16 km ylä- ja alamäkiä), olisin halunnut käydä Paimion parantolassa ja Tuuliskiven eläinkodissa. En käynyt! Haaveilin että menen lasten kanssa telttailemaan (olen haaveillut 10 vuotta). EN MENNYT.

Mutta sitten pitää olla armollinen itseään kohtaan (lolloti lollll), ja muistaa, että tein uusia ihania juttuja. Kävin sisaruspurjehduksella Seilissä (tämä on ollut ikuisuusunelma) ja vietin ihanan viikon Karryn kanssa niiden suvun mökillä Kökarissa pienellä saarella. Juhlin kesähäissä Viviania ja Roopea. Tehtiin Porkkalaan Karryn kanssa hauska pikku päiväretki. Ja ostin jollan, jolla ollaan menty pitkin järveä. Ja olen RAKASTANUT SITÄ!

Että kyllä minä jotain sitten kuitenkin. Mutta nää on näitä.

Ja sitten, suljettujen ovien takana sitä ehkä uskaltaa (tai siis tässä blogissa, jota lukee nykyään vain timanttisin ydin) sanoa, että MITÄPASKAA MIKSI TÄÄLLÄ SATAA JA ON KALSAA?!!! Ja kyllä kyllä, ei saa valittaa viileistä tuulista, kun Eurooppa palaa. Mutta sen haluan sanoa, että olen muutaman vuoden ajan kokenut niin silmitöntä ilmastoahdistusta ja sellaista en saa öisin unta koska kylmä hiki puskee pintaan paniikkikohtauksen riivatessa sielua -meininkiä, että nyt olen jotenkin yllättävän rauhallinen tämän jutun kanssa. Siis sillä lailla, että ääntä pitää pitää ja poliitikot pitää vihdoin saada uskomaan asian helvetillinen kiire, mutta minun ei tarvitse itkeä ja heittää enää tuhkaa päälleni. Ja en siis ole koskaan aatellutkaan, että mun megalomaanisista ahdistuksita olisi ollut mitään hyötyä, ne itkut lasten tulevaisuudesta on täytynyt itkeä, kun niitä ei ole voinut pidätellä. Mutta jos pystyn olemaan lietsomatta itseäni, niin sen kyllä teen. Ja sitten vähän sanon, että lisää hellettä minun heinäkuuhuni, niin olen tyytyväisempi kiitos. (Ja ei puhuta siitä amok-virrasta nyt sanakaan, tai siis puhutaan siitäkin niille poliitikoille. Te tiedätte.)

Tärkeintä on se, että oli tänä kesänä sellaista yhteistä lasten kanssa olemista ja sekoilua on ollut mielin määrin. Ja vaikka nyt elokuu onkin jo kaupunkikuu, niin se ja jopa syyskuu ovat kyllä tällä ilmastokaudella kesäisiä kuukausia molemmat. Eli tässä mielessä kesä on oikeasti vasta puolivälissä.

Mulle tulee tätä kaikkea niin hirveä ikävä. Tää on sitä aikaa, jota varten mä talvisin grindaan jotain tylsiä juttuja eteenpäin.

Rakastan olla täällä.