Joo ei -päivä

Viime aikoina tässä perheessä ollaan fiilistelty kumisia venyviä liskoja.

Että miten pidänkin näistä viikonlopun aamuista, kun olen laittanut lapsille aamupalan, ja sitten ne jäävät katsomaan telkkaria olkkariin ja minä tulen takaisin sänkyyn makoilemaan, juomaan kahvia ja lukemaan lehteä.

Typyllä on aina jokin askarteluprojekti meneillään, nyt se tekee ystävänsä Selman synttäreille korttia pieteetillä (siihen tulee erinäisiä salaluukkuja, joita voi avata). Pienin vaeltelee alastomana ylipaisuneessa vaipassa (se ei suostu mitenkään luopumaan yövaipasta, saavutetut edut jne ja minun täydellinen kiinnostuksenpuute edes ehdottaa laiskasti, että mitäpä jos hyvä nelivuotias alkaisit käydä pissalla iltaisin, päinvastoin se itse käy hakemassa laatikosta joka ilta itselleen vaipan, johon se pissaa jo ennen nukahtamista) ja hölmöilee. Rakastan sen hölmöilyjä. “Onko lapsilla silmämunia? Onko sulla silmämunia?” “Äiti kato! Mulla on kynnet jalassa!” hän marssii huoneeseen sormikkaat jaloissaan. “Äiti voitko laittaa tämän hännän pepun kohdalle? Nyt mä voin olla haisunäätä!” “Äiti voinko tulla halaamaan sua?” (Nämä kaikki kysymykset on esitetty tätä tekstiä kirjoittaessa,)

“Äiti voitko viedä mut sänkyyn ja kutittaa?” Voin, mutta vain hetkeksi, en jaksa kutitella loputtomiin, kuten en jaksa mitään muutakaan tehdä loputtomiin, vaikka lapset usein ovat sitä mieltä, että loputtomiin olisi hyvä aikamääre vaikkapa sille leikille, kun minä esitän, etten päästä keinua irti korkealla ja sitten lopulta päästänkin. “Hups!”

(Joskus vielä teen jotain leikkiä niin pitkään, että ne kyllästyy ekana. Vielä 10 vuoteen tätä ei ole tapahtunut, minä kyllästyn aina ja kaikkeen ensimmäisenä, koska olen kärsimätön lortto!)

Pontus Purokurun uusimmassa Keskeytysten arkisto -esseeteoksessa on yksi aivan ihana lyhyt kirjoitus kahvista ja sen ylistyksestä. Se on sellainen teksti, jonka vuoksi joudun ehkä ostamaan koko kirjan hyllyyni, haluan palata siihen aika ajoin.

Lisää saamattomuudestani: ihailen (en enää edes jaksa kadehtia) sellaisia vanhempia, jotka tekevät tytöilleen kampauksia. Unelmissani ja haaveissani letittäisin tyttäreni hiukset aamuisin, mutta todellisuudessa olen luopunut, tai siis ei, en ole koskaan ryhtynytkään harjaamaan tuota paksua hiuspehkoa, johon aina välillä muodostuu aivan sellainen ihka aito huovuttunut rasta (tästä joku someseuraajani sanoi, että sanomalla näin minä pilkkaan rastafar-uskontoa, mutta en nyt sitten tiedä, voisiko tämä kuitenkin olla uhriton rikos, kun kyse on enemmän rastasta kuin perus takusta – ilmaisun eksaktius on aina ollut tärkeää, miksi käyttää yläkäsitettä kun voi puhua tarkemmin?). Tänään kuitenkin ajattelin, että ehkäpä nyt sitten kuitenkin pakotan tuon suihkuun, laitan siihen desilitran hoitoainetta, selvitän nuo takut (tällä hetkellä ei rastoja, ne pitää leikata pois) ja teen jonkun miedon kampauksen, kun kerran ollaan menossa synttäreille! (Hiusoperaatio tulee vaatimaan väkivaltaa, henkistä tai fyysistä, luultavasti molempia, mutta yritän perustella sen sellaisella Fanny & Aleksander -elokuvan piispastaililla “Tämä väkivalta on sinun omaksi parhaaksi.”)

Sitä minä vain ihmettelen, että keitä ne on ne vanhemmat, jotka pitävät lapsilleen “joo-päiviä”. Ja miksi tämä konsepti on vuodettu minun lapsilleni? Ne yrittää sitä koko ajan, myös tänä aamuna. “Äiti voisko nyt olla joo-päivä? Ensin mä haluaisin siirtää kaikki meidän kasvit lattialle viidakoksi.” Minä en halua siirtää yhtäkään huonekasvia lattialle viidakoksi, koska se tiedetään, miten monta litraa multaa joutuisin imuroimaan sen jälkeen. Luultavasti mullan suhteen kävisisi sellainen viisi leipää ja kaksi kalaa -tilanne, että lopulta latiialla olisi kolminkertainen määrä multaa verrattuna ruukkujen tilavuuteen. Ei, tänään on ei-päivä, kuten kaikkina muinakin päivinä teidän lapsuudessanne. Voitte viettää 18-vuotiaana ensimmäisen joo-päivänne. Valta ja vastuu, lapset, valta ja vastuu.

Jaahas, nyt päivän toimiin! Yksi jalkapallopeliin, toinen sinne synttäreille (hiustenpesun jälkeen) ja kolmannelle pitää keksiä jotain tekemistä, ehkä kirjastoon. Tykkään tällaisista logistisista pähkinöistä, silloin kun ne pystyy (ystävien ja kanssavanhempien palvelusten avulla) ratkomaan suht säädyllisesti.

Menin olohuoneeseen. Kasveja oli siirretty lattialle liskojen viidakoksi. Toinen oppi lapsille: parempi vain tehdä ja pyytää jälkeenpäin anteeksi kuin pyytää etukäteen lupaa. (Ja toiseksi: kaikki mitä teette ilman, että häiritsette minun kahvonjuontirauhaa ja ette satuta itseänne ja toisianne, on erinmaista tekemistä.)

Next
Next

Pian nuorin on neljä