Pian nuorin on neljä

Meillä on tapana nykyään pitää lauantaina tai sunnuntaina yhteinen leffailta – jolloin edes minä en saa vilkuilla puhelinta vaan keskitytään leffaan.

Olen välillä kyseenalaistanut omia elämänvalintojani siinä, että minulla on kolme lasta kolmen vuoden ikäeroilla. Se on tehnyt tästä pikkulapsiajasta pitkän putken: aina kun edellisen kohdalla on alkanut helpottaa, on seuraava ilmaantunut paikalle. Niinpä kaikkea semmosta pikkulapsimayhemiä on nyt kestänyt mun elämässäni 10 vuotta. Prosentuaalisesti se on jo aika iso osa elämästä.

Ja huomaan, että olen kyllästynyt moneen juttuun. Lastenvaunujen työntämiseen, leikkipuistoissa käymiseen, lorutteluihin ja pikkulasten kirjoihin, kaikenlaisiin pikkulasten harrastuksiin, joissa vanhemman täytyy osallistua (muskari). Puhumattakaan vaipoista, syöttämisestä, ja ennen kaikkea taisteluista. Loputtomista taisteluista siirtymistä: lapsi sisältä ulos, ulkoa sisään, ruoka lapseen sisälle, lapsi uneen, lapsi hereille. Kaikki siirtymän hiertävät niin, että rakkoja tulee. Vaikuttaa siltä, että tämä viimeisin hahmo on kaikkein kovatahtoisin näistä pienistä epeleistä. Ymmärtää toki, koska miten muuten saisi huomiota kaiken tämän amok-meiningin keskellä?

Mutta on siis sellainen olo, että malja on täynnä. Sain tätä niin paljon, etten tarvitse enää yhtään.

Ja niinpä sitten, kun nyt nuorin täyttää parin viikon päästä neljä, eikä uutta olentoa olekaan ilmaantunut tänne (eikä ilmaannu, as god is my witness), niin yhtäkkiä elämä alkaakin tuntua aika ihanalta!

Saan jatkuvasti himmeitä kiksejä siitä, miten h e l p p o j a asiat on. Kuten:

• uimahallissa pienin riisui ja puki itse, ei karannut suihkuista uimapuolelle niin, että olisin joutunut alastonna hänen peräänsä juosta

• eilen oltiin Hannen perheen kanssa Leo Leikkimaassa, meidän pienimmät pojuset seikkailivat siellä hyviä toveja kahdestaan, ja aina välillä mentiin katsomaan, ettei jonkun raaja ole mihinkään jäänyt kiinni (välillä oli, esimerkiksi yksi peppu), mutta muuten juotiin kahvia ja vain päviteltiin elämää

• annoin eilen lapselle jäätelöpuikon käteen, ja se ei hieronut sitä takkiinsa vaan laittoi enimmäkseen suuhunsa

• ravintolassa on mahdollista järjestää lasten pöytä ja aikuisten pöytä niin, että pieninkin lapsi istuu useimmiten siellä lasten pöydässä – ja mikä tärkeintä, se ei istu syödessä mun sylissäni. Miten nykyään tunnenkin suurta aversiota siihen, että joku istuu mun sylissä silloin kun syön! Sehän on kidutusmuoto numero 712.

• yksi perjantai, kun oltiin Kirsikalla kylässä, ja kello oli jo myöhä, minä tilasin meille taksin kotiin! Usein takseissa saa helposti korokkeen lapselle, mutta kunnon istuimia ei niinkään. Mutta tuo alkaa olla sen ikäinen ja pituinen, että lyhyellä matkalla se pärjää pelkällä korokkeella, aaaaah mikä helpotus!

• mitä vaunuihin tulee, ne on useimmiten pelkkä ilmainen matkalippu julkisissa, tää hahmo skuuttailee aika tehokkaasti ympäri kaupunkia. Vaunut joutuu kuitenkin edelleen roudaamaan, koska aina välillä tulee täysi stoppi ja se painaa sen verran, etten pysty sitä kantamaan kahta kilsaa.

• ja nyt me ollaan menossa ekaa kertaa futikseen niin, että lapsen saa jättää sinne ilman, että mun tarttee mennä kentälle häsäämään: minä voin vain juoda kahvia ja syödä mokkapalaa kentän laidalla – niin kuin jumala on sen tarkoittanut.

Syötiin Hannen kanssa mehujäätelöitä samalla, kun lapset leikkivät keskenään. Ai että.

Mutta on siis toki kaikkea sellaista, mitä vielä odotan tapahtuvaksi. Kuten että ne suostuisi kuuntelemaan järkevämpiä iltasatukirjoja, ruokailut eivät olisi taistelua (10-vuotiaan kanssa ei ole!), olisivat melko lailla kokonaan ääniohjautuvia (tää skuuttauksen harjoitteluvaihe on välillä vähän korkeamman kädessä, sitä toivoo että se oikeasti pysähtyy ennen suojatietä – ja sitä toivoo, että autoilijat pysähtyvät ennen suojatietä).

Odotan myös sitä hetkeä, kun lasten harrastukset on sellaisia, että vien heidät sinne ja saan olla yksin siinä odottelemassa kentän/jumppasalin reunalla. Ettei mun tartte aina viihdyttää samalla jotakuta toista lasta. Se on yksi monilapsisen perheen ärsyttävimpiä (ja musta täysin liian pienellä valutuksella olevia!) piirteitä. Että sais vaan lukea kirjaa tai katsoa lapsen peliä, eikä tarttis estellä kolmevuotiasta juoksemassa kuplahallin kentälle niin, että se tuhoaa koko pelin.

Ennen kaikkea odotan sellaista, että nuo kestäisi ne hetket, jolloin huomio ei ole heissä. Että saisin kysellä ihan rauhassa 10-vuotiaalta adjektiivejä tai ruotsin kysymyssanoja ilman, että joko tulee siihen vaatimaan laastaria haavaan, jota ei ole olemassakaan.

Eli odotan sitä, että kaikki ei vaatisi niin kauheasti ja jatkuvasti koko ajan multa.

Hehheh, nämä nyt tällaisia “olin 8 päivää ulkomailla ilman lapsia ja huomasin, että millaista on kun hermot eivät ole kireällä” -puhetta.

Meidän typy askartelee, piirtää ja maalaa nykyään jatkuvasti, ja oon aivan haltioitunut sen teoksista.

Mutta juu, on kyllä vahvasti sellainen fiilis, että en tule sillä lailla ainakaan kaipaamaan pikkulapsiaikoja takaisin. Vaikka ne, joilla on isompia lapsia, jaksavat joka kerta sanoa että “pienet lapset pienet murheen”. Uskon tämän kyllä mukisematta. Pientä lasta voi esim ihan fyysisesti pakottaa vaatteisiin, isompaa ei niinlään.

Toki tulen suhtautumaan tähän aikaan lämmöllä ja rakkaudella, sillä enimmäkseen, ehdottomasti enimmäkseen nautin nytkin tästä. Mutta samalla huomaan, että joka päivä on helpompi ja kivempi, edistysaskelia helppoutta kohti tapahtuu jatkuvasti – ja se on niiiiiin tyydyttävää. Aaaaah!

Vaikkapa eilen, kun me leikittiin pihalla Maa-Meri-Laivaa, ja jokainen lapsi osallistui (kykyjensä mukaan, nuorin toimi huuhtajana ja enimmäkseen huuteli: “Vesi!”). Ylipäänsä jokainen hetki, jolloin saan nuo kaikki kolme tekemään yhdessä tai yhtä aikaa rinnakkain jotain, tuntuu sellaiselta, että “tuokaa minulle se tasavallan presidentin valkoinen ruusu, tämä leidi on sen ansainnut”.

Mutta nyt pitää lähteä sinne jalkapalloon! Ai että, kuopus on itse pukenut ja syönyt sillä aikaa, kun minä olen tätä tekstiä täällä väkerrellyt. Että kyllä vaan koko ajan kivemmaksi muuttuu!