Täällä taas

Aamukahvia aamuauringossa.

Hei ihanat lukijat, ilahduin tosi paljon kommenteista, joissa toivotte, että jatkaisin kirjoittamista. Mulla on ollut blogihistorian pisin tauko, koska elämä on ollut järjettömässä murroksessa. Mulla on sellainen käsitys, että itsestään ei kannata jakaa julkisesti asioita, jotka on liian kipeitä ihmisten sorkittavaksi. Nyt kuitenkin alkaa tuntua siltä, että alan olla taas ihan vahvoilla tässä elämässä operoimisessa, joten.

Joskus onnistun siinä, että saan lapset tekemään jotain yhtä aikaa. Silloin koen suurta voittajuutta vanhemmuudessa.

Mitä on tapahtunut marraskuun jälkeen?

Minä olen muuttanut. Muutin joulukuussa ystävieni avustuksella Vallilan puolelle, noin 5 minuutin kävelymatkan päähän edellisestä kodista, jonne lasten isä jäi asumaan. Sen jälkeen meillä on ollut lapset 2-2-3-systeemillä (ma-ti yhdellä, ke-to toisella, pe-su yhdellä), tosin kaksi pienintä ovat olleet nyt kevään ajan vähän enemmän mun luona. Systeemi on toiminut hyvin! En nyt sano, että lapset olisivat mitenkään iloisia siitä, että heillä on nykyään kaksi kotia, mutta pikkuhiljaa alkavat tottua siihen.

Mun koti on suloinen. Tällainen 68 neliön kolmio, jonka vaatehuoneeseen rakennutin esikoiselle ikkunattoman oman pikku huoneen, johon mahtuu sänky, pöytä ja pelituoli. Muuta ei tarvita. Sen sijaan lastenhuone vaikuttaa olevan asunnon turhin huone. Siellä säilytetään leluja, kuivatetaan pyykkejä ja siinäpä se. Minä käyn aamuisin tekemässä siellä 7 minute workoutin, koska siellä on hyvin lattiapinta-alaa. Mutta muuten siellä ei juuri kukaan hengaa.

Me ollaan joulu-huhtikuu nukuttu kaikki neljä mun isossa makkarissa. Kaksi lasta mun kanssa parisängyssä ja yksi patjalla vieressä. Nyt esikoisen mittatilauspatja saapui, ja hän nukkuin viime yön ekaa kertaa omassa huoneessaan. Pienempien kerrossänky tullee jossain vaiheessa, muttei ole mitään takeita, että saisin ne sinne nukkumaan.

Olen yrittänyt lanseerata uudenlaisia “toimivia käytänteitä” tänne uuteen kotiin. Kuten että iltaisin luettaisiin jotain oikeasti kiinnostavaa. Lainasin lapsuuden suosikkikirjani Momon, jota olen haltoituneena lukenut lapsille. 10-vuotias kuuntelee mielellään Beppo Kadunlakaisijasta, mutta kaksi nuorempaa vihaavat kirjaa ja pitävät sitä järkyttävän pitkäveteisenä (ja käyttäytyvät sen mukaan). Sen sijaan kun luin niille sellaista Ninja Go -kirjaa, olivat ihan hiljaa ja kuuntelivat. Mulle tuli siitä kirjasta mieleen sellaiset venäläiset novellit, jotka alkavat täysin ei-mistään, päättyvät ei-mihinkään, ja hahmot ovat sellaisia z, y ja c -nimisiä tyyppejä, joista oletetana, että lukija jotenkin tuntisi heidät ja heidän motiivinsa entuudestaan. Ehkä lapsilla on jotain salattua tietoa, jota minulla ei ole.

Muita toimivia käytänteitä: sohvalla ei hypitä enää. Ei toimi, hyppivät koko ajan.

(Tärkeintä on, että äidin arvotauluun ei kosketa. Olen ilmeisesti puhunut siitä sen verran tiukkaan sävyyn, että on syntynyt käsityksiä perheen prioriteeteista. “Äiti, kummasta olisit surullisempi, siitä että mä kuolisin vai että tuo taulu menisi rikki?” keskimmäinen kysyi vilpittömästi.)

Toimiva käytänne: Mentäisiin ajoissa nukkumaan ja aamua ei aloitettaisi telkkarin katsomisella. Ei toimi.

Eli juu, arki on jatkunut myös uudessa kodissa.

Huomaan olevani täällä paikoin hyvinkin onnellinen. Kun aamuisin laitan lapsille aamupalaa (pojille puuroa, typylle hedelmiä ja pähkinöitä) ja katselen 7. kerroksen ikkunasta Vallilan kattojen yli nousevia auringonsäteitä, mietin, että tässä minä nyt olen, uudessa elämässä.

On meillä sitten ihan oikeastikin kivoja uusia käytänteitä, vaan ei minun luomia. Esimerkiksi tässä taloyhtiössä (joka on iso) on iso whatsapp-ryhmä Pihajengi, jossa huikkaillaan, kun lapset ovat menossa ulos. Eilen yksi perhe kutsui kaikki pakastepizzaperjantaille, jonka idea oli: O.P.M (pizza) ja sitten niitä paistetaan. Lapset söivät ensin margharetat ja sitten aikuiset istuivat pöytään. Meitä oli paljon, tunnelma oli ihana. Kutsuin saman jengin meille pari viikkoa sitten askaroimaan virpoja ennen palmusunnuntaita. Ihanaa!

Ja syömisestä puheen ollen, ollaan Raisan ja Otson kanssa syöty tosi paljon, vähintään kerran viikossa, toistemme luona. Kun on perheen ainoa vanhempi, tämä tuntuu ihan älyttömän kivalta. Ettei tarvitse joka päivä tehdä ruokaa, mutta ennen kaikkea että itsellä ja lapsilla on seuraa. Musta on ihanaaaaa puhua vanhemmuudesta sellaisten vanhempien kanssa, joilla on ikään kuin samanlaiset kasvatusarvot kuin minulla.

(Meidän viime aikojen pohdinnot: Mietin, että olenko julma äiti, kun lähetän “olen ehkä kipeä” -valitusta vääntävän lapsen kouluun “kokeilemaan”, enkä suoralta kädeltä anna jäädä kotiin. Yhteinen lopputulos: En ole, lapsia pitää opettaa kestämään vähän (henkistä) epämukavuutta, liiallinen “itsensä kuunteleminen” ei vain toimi, muuten ne ei lähtis koskaan kouluun! Eli: kuri & järjestys!)

Muuta.

Ystäväni Saara Helkalan koti Lissabonissa oli i h a n a. Upealta patiolta näkyin punainen silta.

Rikoin 9 vuoden lentolakon ja lähdin yhdeksäksi päiväksi Portugaliin. Tätä ennen pisin aika ilman lapsia on ollut 4 yötä (kun olin synnyttämässä kuopusta). Nyt sitten repäisin ja olin ihan kunnolla. Tuntui maagiselta. Yhtenä iltana mulla kävi pieni ikävä, muuten vain nautin ja nautin. Nukutuksettomista illoista ja herätyksettömistä aamuista. Siitä, että jos tuli impulssi lähteä ulos kävelemään, 2 minuutin sisällä oltiin jo ulkona eikä kukaan raivonnut tai vetkuttanut niin, että minä alan huutaa niin että lopulta on kurkku käheä (siitä tietää aina loppupäivän, että nyt oli rapsakka aamu). Nautin Prtugalin rannikosta vuokra-autolla suhaillen ja Ericeira tukikohtana, sitten Lissabonin kaduista. Juoksin paljon, yhden 23 kilsan lenkin Lissabonissa (opin termin RunSeeing) ja sitten kansallispuistoissa lyhyempiä lenkkejä. Nautin kaikesta siitä lämmöstä, kauneudesta ja ruoasta. Ai että! (Söin koko matkan full-on vegaanisesti, onnistui muuten yllättävän hyvin!)

Ja kun lapset ovat tottuneet elelemään isänsä luona ilman minua, niin ne eivät kaikesta päätellen olleet moksiskaan. Suurin moka oli, kun olin etukäteen syyllisyydentuntoisena kysellyt lapsilta tuliaistoiveita (anekauppa), ja sitten toteutin vain esikoisen toiveen (Ronaldo-pelipaita). Kauko-ohjattava auto ja limaiset liskot – unohdin täysin, että niitä edes toivottiin! Sitten Suomessa hipsin Tokmannille ostamaan punaisen radio-ohjattavan Audin ja limaliskot on nyt tilauksessa vetämässä, niin eiköhän tästä selvitä. (Kyyneleet olivat suuria, kun matkalaukusta paljastui vain keramiikkaa. “Hei tää punavalkoraidallinen ruukku olis sulle!” Ei vakuuttanut.)

Tällä hetkellä meillä on kesäksi suunnitteilla taas interrail lasten ja siskon perheen kanssa. Kohteina Ruotsi ja vähän Tanska (Köpis). Kaksi viikkoa kesäkuussa, siitä tulee ihanaa.

Nyt vaikuttaa, että kevät alkaa saavuttaa Suomea, ja ensi viikolla alkaa sellaiset iltojen puistohulinat, kun on jo yli kymmentä astetta luvassa. Ehkä iltapaloja pihassa, karjalanpiirakkaa ja pillimehua ja sen sellaista.

Pidän tästä kaikesta. Ja aion kirjoittaa siitä myös tänne.