Huvilakesä 2025

Tultiin eilen huvilalta tänne Helsinkiin. Tänään aamulla, kun keitin mutteripannulla kahvia (joka oli btw aivan homeessa, kuka lie unohtanut heinäkuun tai kesäkuun alussa homeet sinne, lue: minä), mulle iski takavasemmalta sellainen viiltävä ikävä tätä kesää.

On tapahtunut niin paljon. Kun me Tikin kanssa toukokuussa erottiin, mä ajattelin ne viikot, että “kunhan selviän interrailille saakka, niin selviän”. Ja mä selvisin – ja selvisin.

Yhtäkkiä sitä oltiin irti kaikesta. Keskellä Itämerta, kuuden lapsen ja kolmen aikuisen voimin. Ja niin kuin matkalla ja kesällä usein käy, alkoi elää vain siinä hetkessä, vailla mietintöjä menneestä tai tulevasta. Ja niin mä olen elänyt viimeiset kaksi kuukautta. Hyvin hetkessä, ja miten suloisissa hetkissä, lasten kanssa.

Yhtenä iltana, kun pienemmät olivat jo nukahtaneet, esikoinen tuli mun luo: “Äiti sun on pakko nähdä tämä"!” Ja ulkona odotti upea auringonlasku, jota meidän oli pakko laskeutua laiturille ihastelemaan kahdestaan.

Meillä on ollut iltaisin paljon hauskoja kahdenkeskeisiä hetkiä, välillä ollaan syöty jätskiä pienten mentyä nukkumaan. Välillä olen myös patistanut sitä nukkumaan, kyllä munkin pitää välillä saada olla itsekseni. Yhtenä iltana vähän kiukustuin sille, kun sängystä kuului niin kovaa kikattelua. Hän oli muistellut erästä Hurhurin Joululaulua (suomalainen huumorimusiikki – vallan aliarvostettu taiteen muoto), joka oli alkanut naurattaa niin, että pikkuveli heräsi kikatukseen. Jälkikäteen mua harmitti oma ärsyyntymiseni, sillä jos ihmistä naurattaa joku vielä yksin pimeässä sängyssä, niin sitä pitää arvostaan.

Naurusta vielä sen verran, että lapset on tarjonneet sitä läpi kesän.

Meidän typy ja hänen serkkunsa ovat kertoneet olevansa Kesän kaksoset. Sitten on saatu nauttia Kesän kaksosten laulu ja tanssiesityksistä. Etenkin Hampurin Merimieskirkolla esitetty veto on piirtynyt mun mieleen ikuisiksi ajoiksi. (Ja nyt kun ajattelen sitä, mua alkaa itkettää, kun siellä oli vain niin niin kivaa ja iloista.) Sittemmin he kertoivat, että ovatkin vastedes Turmion tyttäret. Tämäkin käy.

Sitten ovat tehneet mun puhelimella omia videoita, jotka ovat maagisen hienoja. Rakastan noiden 6–7-vuotiaiden matalalta kuvattua estetiikkaa (koska ovat lyhyitä). Peittelemättömiä poseerauksia, tärkeää selitystä näennäisen mitättömistä asioista (“Tämä tässä on meidän leikkuulauta”) ja lopuksi tärkeimmät “Jos tykkäsit, tilaa mun kanava”. Aion säästää nuo videot ja katsella niitä talvella, niissä on sellaista tunnelmaa, jota en onnistu sanoilla vangitsemaan.

Tänä kesänä erityisen riemastuttavaa on se, että kaikista meidän kahdeksasta serkuksesta on kuoriutunut hillittömiä vesipetoja. Yhtenä päivänä nuo kävivät järvessä kahdeksan kertaa. Meidän typy oppi tänä kesänä uimaan ja sukeltamaan niin hyvin, että pärjää meidän rannassa ilman kellukkeita. (Meillä on äkkisyvää laiturin alla, toisin kuin vaikka siskon rannassa.) Myös meidän 3-vuotias ui kellukkeiden kanssa jo pitkiä matoja. “Äiti tehdään retki!” hän ehdottaa Kylänrannassa, ja sitten etenee kellukkeet+uimarengas-yhdistelmällä pitkän matkaa järven rantaa.

Musta on taivaallista istua laiturilla ja katsoa (ja laskea) lapsia polskimassa (kun niitä on vaikka kuusi, siinä saa koko ajan alskea oikeaa määrää). Ne viihtyvät niin pitkiä aikoja vedessä.

(Tähän väliin pieni närkästys: mua risoo se, että nyt somessa leviää nämä “älä hanki lapsellesi sinistä tai mustaa uikkaria, koska sitä ei pysty näkemään veden alta”. Ikään kuin uikkarin väri voisi pelastaa lapsen hukkumiselta. Ainoa tapa on ihan vain opettaa se lapsi uimaan ja silloin kun on siellä vedessä, katsoa sitä lasta ihan koko ajan. (Hahah, eli just sitä mitä lapset toivoo vanhemmiltaan: ÄITI KATSO IHAN KOKO AJAN.) Suomessa kaikkien pitää oppia uimaan, tämä on tuhansien järvien maa ja uimarantoja on niin paljon, ettei niille mitenkään riitä kaikille mitään uimavalvojia. Ja vaikka mäkin normaalisti ajattelen, että kaikki vanhemmat vähän niin kuin katsoo kaikkien lapsia, niin vedessä jokainen on vastuussa niistä omistaan, siinä ei voi ulkoistaa lapsen pinnalla pysymistä kellekään muulle ja toivoa parasta. End of rant.)

Rakastan iltoja, jolloin olen usein laittanut noille leffan pyörimään ja mennyt itse riippumattoon lukemaan (nyt luvussa Demon Copperhead). Katselen järvelle ja kirjaan ja ajattelen, että tämä se on elämää. Päivällä jos yritän vastaavaa, joku lapsista ilmaantuu välittömästi sinne riippumattoon mun viereen. Mikä sekään ei ole huono (patis jos niillä on sulavaa jätskiä käsissään). Mä olen ollut tikahtua nauruun, kun meiän 3-v on halunnut “soitella puheluita” mun kanssa. Koreografia on aina sellainen, että hän pyytää:

“Hei, voisitko sä kuule hakea peräkärryautolla sinne pihalle jääneen renkaan tänn.”

“Joo, mäpä kuule haen.” (Leikin, että ajan autoa ja haen sen renkaan ja ojennan hänelle.)

“No hei, voisitko sä sitten käydä kuormurilla siirtämässä sen pallon toiseen paikkaan.”

(Erinäisiä työmiehen pyyntöjä tipahtelee.) Sitten noilla kahdella pienemmällä on vaan maailman suloisin leikki, kun 6-vuotias pyytää aina veljeään “korjaamaan” asioita, kuten putken tai seinän. Sitten tää työmies ilmaahtuu sahoineen, kypärineen ja porineen vähän korjaamaan.

Ja siis herranisä kun meille tuli arboristi (btw suuri suositus Turun seudulla Jouko Sarénille, ihan mielettömän taitava ja kohtelias puun kaataja) kaatamaan paria isoa koivua pihasta, tämä 3-vuotias vietti elämänsä kesää: “Mikä tuo työkalu on? Mitä sillä tehdään? Miksi sulla on noin monta työkalua? Mitä tolla työkalulla tehdään? Miksi toi on noin iso?”

Ja kohteliaasti Jouko selitti ihan jokaisen työkalun tarkoituksen, näytti mm teleskooppisahalla kuivien oksien sahaamista. Meiän pojun silmät kiilsi koko tämän ajan innostuksesta.

Myös kun käytiin mun äidin kanssa Skanssin K-raudassa ostamassa laiturinöljyämistarvikkeita, poju pääsi katsomaan erinäisiä poria ja sahoja ja työkaluja. Mun äiti jakosi kärsivällisesti näyttää kaikki hänelle – he olivat osastolla tunnin. Sillä aikaa minä ja Alppu makoiltiin puutarhaosaston tuoleissa ja Alppunen ehdotteli, mitä kaikkia äärimmäisen mukavia ja äärimmäisen (mun mp) rumia pihakalusteita meidän huvilalle voisi hankkia.

Mä olen rakastanut myös aamuja. Heinäkuun alussa laitoin aina aamulla hetkeksi ilmalämpöpumpun puhaltamaan lämmintä ilmaa pirttiin, loppukuun taas aloitin aamun sillä, että piippasin kylmää ilmaa sisälle puskeneen pumpun pous päältä.

Olen aloittanut aamun tekemällä kaksi aurinkotervehdystä terassilla (tää oli Mirjan suositus, kun mun niskat on jumissa), sitten juonut kupin kahvia, laittanut lapsille aamupiirretyt ja aamupalaa, lueskellut itse lehtiä tai askarrellut valokuva-albumia hetken. Sitten 7 minute workout ja kaikkien kanssa uimaan. Välillä Juha on tullut huvilalle katsomaan lapsia niin, että me ollaan Äbän kanssa päästy käymään lenkillä. Sitten askartelin itselleni leuanvetotangon, jossa olen treenaillut leukoja aina ohimennen. Melkein kuulkaa menee jo suorilta käsiltä yksi!

Tää on huvittavan kliseistä, että minä alan treenata lihaskuntoa eroprosessissa, ja Tiki taas on ostanut tänä kesänä märkäpuvun ja treenaa Vuoksen uimakisoihin. Kun se on käynyt huvilalla, se on treenaillut tuolla järvellä pukunsa ja poijunsa kanssa. Kliseet on kliseitä, koska ne on oikeasti toimivia juttuja!

Tietenkin kaiken reunoilla on ollut myös surullisia ja haikeita hetkiä, vähän kiukkua ja turhautumista blaablaa. Mutta lapset ovat kyllä sellaisia, että ne pitävät kiinni hetkessä ja arjessa ja just nyt se on vain ihanaa.

Pidän niistä niin että voisin syödä ne (hahahah oltiin eilen Kirsikan kanssa Ilonan 4o v juhlissa ja siellä oli yksi parin kuukauden ikäinen vauva, joka oli niin söpö että Kirsikka olisi halunnut nuolaista sitä ja Ilona oli että: “Pliis älä siis sit ihmiset olis vaan sillee, että näittekste sen yhden erikoisen naisen joka siis kävi NUOLEMASSA sitä vauvaa hei.”)

Haluaisin tallettaa ihan kaiken mitä ne tekee ja sanoo ja miltä ne näyttää just nyt. Haluaisin saada pidettyä ihan tämän kaiken sydämessäni. Mulla on väkevä tunne siitä, että nämä kesät, kun lapset ovat pieniä ja tarvitsevia ja ÄITIMÄRAKASTANSUA ÄITISÄOOTNIINIHANA.

Mä haluaisin että ne muistaa että mä katson niitä aina lämmöllä ja rakkaudella, vaikka välillä kyllä olen tiuskinut (“EI. SYÖDÄ. MEHUJÄÄTÄ. TERASSILLA. KATONYTMIHINSEKAIKKIROISKUI.” “JÄLKIRUOKA SYÖDÄÄN VASTA KUN KAIKKI ON SYÖNYT!!!!!!”) (Anteeks mut mikä se Mika Ihamuotilan haastattelu oli, missä kerrottiin että Mika Ihamuotilan äiti ei koskaan korottanut lapselleen ääntä?! Saisinko minäkin niitä lääkkeitä?)

Huomenna alkaa päiväkoti ja mun työt enkä ole millään tavalla valmis siihen. Kaikki mun ajatukset ovat olleet niin tiiviisti tässä kesässä, etten ole edes aatellut että tulee semmonen kuin syksy. No, onneksi mun kirjoissa kesä on vasta puolivälissä, koska monena vuotena elo- ja syyskuu ovat olleet jopa lämpimämpiä kuin kesäkuu.

Mutta en voi sille mitään. Mulla on niin kova ikävä jo tätä kaikkea. Mun siskoja ja niiden lapsia, löysää olemista, äitiä ja Juhaa, niiden ruokia ja keskusteluja.

Oikeasti olisin halunnut keittää tänäkin aamuna kahvit vain huvilalla, juoda ne terassilla katsellen järvelle. En haluaisi vielä tätä kaikkea kaupungin hommailua.

Mutta pitää nyt yrittää kääntää mieli siihen suuntaan, että tästä tulee kivaa ja kiinnostavaa, ja kyllä lapset hölmöilee ja hassuttelee syksylläkin, se ei ole vain kesälle varattua kommellusta!