Vanhemmuuden pienet omahyväiset hetket
Hei nyt on tullut niin ihania kommentteja tänne blogiin, että tekee mieli kirjoitella heti lisää. Oon kovin helpottunut, että viime postaukseen ei tullut mitään ilkeää, oon vähän herkillä nyt.
(Lol mulla on edelleen tässä joku outo bugi, mikä tekee kommentteihin vastaamisesta vaikeaa, niin vastaan tällee postauksen muodossa.)
Tänään haluan kirjoittaa sellaisesta tunteesta, josta en tiennyt ennen vanhemmaksi tulemista. Sellaisesta, kun tulee semmonen “olenpa minä hyvä vanhempi ja kiva lapselleni” -olo. Jostain aika pienestä ja triviaalista hommasta.
Tänä aamuna meidän typyllä oli Krunassa klo 10 hammaslääkäri. Aattelin, että tämä on erinomainen hetki viettää vähän kahdenkeskeistä aikaa. Niinpä vietiin kuopus päikkyyn ja suunnattiin yhdessä Hakaniemen torille Kahvisiskoille. Otettiin molemmille riisipuurot, typylle korvapuusti ja minulle iso kahvi. Istuskeltiin auringossa, juteltiin kaikkea.
“Mä mietin tällä hetkellä Hulluista saduista semmosta Rage-Raijaa.”
“Ai miks sä mietit sitä?”
“No se vaan tuli mieleen.”
Tämmöisiä pieniä hauskoja ajatustenvaihtoja. Aina välillä mä yritän kysyä jotain suurta, kuten “mistä sä unelmoit?” mutta viimeksi kun kysyin tätä (ratikassa), lapsonen vastasi: “Hyvästä elämästä.” Johon mä olin aivan että awwwww!
“Mä joudun unelmoimaan siitä siksi, että mulla ei ole hyvä elämä.”
TOUCHÉ MY CHILD!!!
(Tää meiän keskimmäinen on kyl huumoriltaan kaikkein spicyin, rakastan sitä.)
Kahvisiskoilta lähdettiin hitaasti kävelemään kohti Kruununhakaa. Ja siinä kohdassa se iski, vanhemmuuden omahyväisyyden tunne! Kyse oli nimittäin siitä, että meillä ei ollut mikään kiire, tunti aikaa taittaa parinsadan metrin matka. Niinpä mä pystyin suostumaan kaikkiin lapsen edesottamuksiin.
“Äiti voidaanko käydä tolla laiturilla?”
“Voidaan.”
On ihanaa, kun voi kohdistaa kaiken huomion yhteen lapseen, jutella ja kysellä, olla vain, suostua sen toiveisiin!!!
Sitten kun me saavutettiin hammaslääkärin odotusaula (matkalla näytin hänelle mun entisen kotitalon, Vironkatu 6:n, jota hän valtavasti ihaili: “Miten sä olet NOIN hienossa talossa asunut?”), omahyväisyyttä seurasi lisää.
Meillä oli noin 20 minuuttia aikaa siihen, että vastaanottoaika tulee. Tällaiset tyhjät hetket mä – vanhana elämän optimoijana – tykkään käyttää siihen, että yritän opettaa lapselle jonkun asian.
Varmistin eka, että hän osaa viikonpäivät (osasi, päiväkodissa laulun avulla opittu), niinpä ryhdyin urakoimaan kuukausia typyn päähän. Ensin käytiin läpi, missä kuussa kaikki meidän perheessä on syntynyt. (Hän oli nyreissään siitä, että isoveli on HELMI-lapsi (hänen oma terminsä), kun hän joutuu olemaan TOUKKA-lapsi (hänen oma terminsä), mun HEINÄ-lapseudesta, saati isänsä LOKA-lapseudesta ei ollut kateellinen).
Sitten mä kävin kuukausia läpi uudestaan ja uudestaan. “Sano tammi helmi maalis…” Vähän aikaa hän toisti kaikkea kuuliaisesti perässä, mutta pian homma otti uuden käänteen:
“Tammikuu helmikuu POTTAKUU!” HAHAHAHAHAHAHAH!!!
POTTAKUU!!!! HAHAHAHAHHA!!!
Nyt on sovittu, että varsinkin joulukuu on pottakuu.
Muistan kun mulla oli yläasteella poikaystävä, joka ei osannut kuukausia. Se oli meidän suhteen loppu. En halua, että omien lapsieni ihmissuhteet tulevat kariutumaan kuukausien vuoksi.
Hammaslääkäri meni hyvin. Sitten mentiin Hakaniemen Putinkiin palkinnoksi ostamaan helmiä, joista typy aikoo askarralla jonkun pienen ystävän itselleen.
No, omahyväisyydet loppui siihen, kun vein typyn päiväkotiin lounaalle. “ÄITI SÄ VIHAAT MUA, SÄ ET RAKASTA MUA, KUN SÄ VIET MUT PÄIVÄKOTIIN. MIKSEI ME VOIDA MENNÄ HOTELLIIN?”
Kiittämättömyys on maailman palkka.
Mutta oikeasti pitää itse muistaa kokea ne omahyväisyyden tunnot, sillä lapsilta niitä ei välttämättä saa laisinkaan.
