Marraskuu on soljunut tuttuun tapaan

Yhtenä torstaina Sitran tilaisuuden jälkeen oli onnellinen ja toiveikas olo.

Halloween-juhlissa olin Eowyn ja sisko Faramir.

Istuskelen junassa Turusta Helsinkiin, sain juuri äsken nuorimman heijattua (pienen itkuraivon saattelemana) uneen. Olen siirtynyt siihen vaiheeseen, jossa laulan millä tahansa julkisella paikalla Kas kuusen latvassa oksien alla, jotta tuo ukko vain nukahtaisi. Hän ei ole lähtökohtaisesti sellainen, joka niin vain luovuttaa valveen ihanat ilot ja siirtyy unten maailmaan. No, mun puolustukseksi sanon, että en laula koskaan sillä lailla performatiivisesti, että hei koko muu junavaunu, kuunnelkaa kun täällä Hyvä Rakastava Äiti laulaa 1800-luvun luritusta lapselleen vaan laulan niin hiljaa kuin vain on fyysisesti mahdollista. Näillä taidoilla voisin liittye hiljaa laulajien operettiin.

Kaksi vanhempaa ovat tuossa vieressä ruutujen viihdyttäminä, kuten kuuluukin. Toisella Switchi toisella mun puhelin. Niinpä en voi selailla instaa, jolloinka on vain tietokone viihdykkeenäni (koska herregyd, en ikinä käyttäisi tällaista vapaa-aikaa vain tuijottamalla lumista maisemaa ja miettimällä omiani), joten näistä seikoista johtuen suoltuu nämä sanat tänne blogiin!

Leikkiluolassa on käyty taas paljon, kun nuo leikkipuistot ei pilkkopimeässä houkuttele.

Viime aikoina olen oppinut kiinnostavia satunnaisia asioita. Kerron ne melkein vailla kontekstia:

Umma tarkoittaa islmaninuskoisten yhteisöä. Tämän opin, kun pienin lapsistani ryhtyi kutsumaan mun äitiä (mummaa) ummaksi. Yleissivistynyt isosiskoni Lotta kertoi, että ehkäpä hän vain haluaa aloittaa ekumeenisen keskustelun.

Sitten toinen juttu oli semmonen, kun joku ruotsalaispoliitikko sanoi: “Alussa ei ole paratiisia, eikä lopussa ole paratiisia. Kaikki on vain prosessia.” En muista poliitikon nimeä, mutta kuulin tämän lausahduksen eräältä taloustieteilijältä, joka oli mukana työryhmässä, jossa mietitään talouden uusia narratiiveja. Tällä tarkoitetaan sitä, että ei ole ollut eikä tule olemaan koskaan hetkeä, jolloin kaikki olisi täydellisen hyvin. Sen sijaan olemme jatkuvassa prosessissa, joka voi veivata eri suuntiin, ja tähän kannattaa tyytyä, sillä muu aiheuttaisi kyynisyyttä ja ihmisvihaa. “Mikseivät kaikki ajattele kuten minä! Miksei kaikki muutu oikeanlaiseksi juuri nyt!” Myönnän, on ollut välillä tuollaisia ajatuksia, ja kyynisyyttä, ja ihmisvihaa.

“And the rage.”’

Ja sitten samassa keskustelussa opin vielä semmosenkin uuden jaottelun maailmaan, että kun yleensä puhutaan “kehittyvistä maista ja kehittyneistä maista” tai “globaalista etelästä ja pohjoisesta” tai jopa pahimmillaan “ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta maailmasta” niin uusi Fingon Nooralta oppima jaottelu kuuluu: Ylikuluttava vähemmistö ja vähän kuluttava enemmistö. Hyvin sanottu.

Äbä täytti 62 vuotta ja piti Masterchef Turku -kisan. Minä tein maa-artisokkakeiton!

Vein Puten katsomaan Martti Ahtisaaren hautajaissaattuetta. Tuntuu että vasta äsken vein saman ikäisen Alpun katsomaan Mauno Koiviston kulkuetta. Eli vuonna 2017. Miten aika menee näin nopeasti?

Mitäs muuta marraskuuta?

Didi kertoi Tikille: “Kaupungilla mä kutsun sua Herra Lehdistöpäälliköksi ja kotona Mestaripyyhkijäksi.” (Kuulemma isi pyyhkii pempun paremmin kuin äiti. Hyväksyn tappioni.) Tikin töihinpaluu häämöttää tammikuussa – ja samalla nuorimman päiväkodin aloitus. En odota sinällään millään suurella innolla.

Meiän lapsilla on ollut tapana huutaa ja itkeä ja vihata (and the rage…) päiväkotia ensimmäiset päivät, viikot, kuukaudet… ja vuodet. Mutta siinäpä sitten vihaavat. Me haluamme tehdä töitä, joten päiväkotiin käy lapsemme tie.

Hyvä puoli on se, että ne yleensä vihaavat vain päiväkotiin menemistä. Siellä olemisesta ne tykkää. Lähtemistä kyllä usein myös vihaavat…

Joulutus aloitettiin marraskuun puolivälissä. Kuusta meillä ei ole eikä tule, mutta ollaan alettu koristella huonekasveja.

Olen tehnyt kulttuurihankintoja. Kummitytölle ostin liput Saiturin joulu -balettiin (myös itselleni ja siskolleni). Toiselle kummitytölle ja Didille ostin liput myös talvisirkukseen Hurjaruuttiin. Kysyin Alpulta, haluaako hän mukaan. “Mä en halua nähdä kidutusta”, lapseni vastasi – eli hän ei ole tulossa.

Halloweenia vietettiin kunnolla. Yksi lapsistani, jonka itsesääntely ei ole vielä ihan korkeimmalla tasolla, veti naapuruston Halloween-juhlissa huomattavan määrän herkkuja. Kotona hän kertoi, että on huono olo – ja bang! Oksensi ämpärin täyteen herkkuja. Toinen lapseni taas on aivan erinomainen itsesäätelijä mitä tulee herkkuihin, siksi tämä tällainen makeasta oksentelu vähän on yllättänyt.

Myös joulutorttukausi on totta vie avattu.

Ylen Puvustamo, pidän.

Meiän pienimmällä on hillitön äiti-vaihe meneillään. Se haluaisi olla vain sylissä, juoda maitoa jatkuvasti. Äiti! Äiti! vaan kuuluu, kun se viipottaa ympäri asuntoa. Tiki on yrittänyt pitää sille unikoulua, joitain öitä onkin mennyt ilman maitoa, mutta tiukkaa tekee. Nyt se sitten tuli kipeäksi, mikä katkaisi lopullisesti kamelinselän.

Työt on ollut kivoja. Tykkään erityisesti nauhoituspäivistä! Meillä on niin kiva jengi tuossa Melkein kaikki perheestä -podissa, sekä tuotantotiimi että mun crew eli 14 vanhempaa, joista aina kaksi on studiossa. (Heiät valitaan aiheesta riippuen.) Ja niiden hassutteluvideoiden tekeminen on aivan SUPER hauskaa. Mun suosikkipaikka maan päällä on Ylen Puvustamo. Saisinpa viettää siellä aikaa enemmän elämässäni.

Myös kaikenlaiset muut somehommat on olleet ihania. Ollaan tavattu Hannen, Merjan, Marian ja Iinan kanssa useammin, ja niiden kanssa on vaan niin hauska jauhaa.

Hanne kutsui meidät niille yhtenä iltapäivänä, voi että oli ihanaa!

Välillä on ollut kauniita päiviä, jolloin on ajettu pyörällä puistoon.

Marraskuussa ollaan myös joulutettu huolella. Koristeet on, joulutähti on, joulumusat raikaa ja me ollaan lasten kanssa leivottu jo viisi(!) kertaa pipareita. Se on semmosta helppoa ja hauskaa tekemistä, kun tekee pakastetaikinalla.

Mutta mutta, on tämä pimeys alkanut nyt jo vähän syödä sielua. Ja sekin mua vähän ärsyttää, etten pian voi pyöräillä Pasilaan töihin, kun tulee liukkaat ja mulla ei ole talvirenkaita. Pyörällä pääsee sinne vähintään kaksi kertaa nopeammin kuin julkisilla. Haaveilen sähköpyörästä, mutten saa aikaiseksi. Pah!

Mä olen nyt liittynyt Pekka Haaviston kansalaisvaltuuskuntaan. Toivon, että hänestä tulisi presidentti. Ei Stubb musta missään nimessä huono vaihtoehto ole, mutta musta olisi nyt tärkeää ihan noin Suomen kannalta, että presidentti ei olisi Kokoomuksesta. Tilanne, jossa presidentti, pääministeri ja ulkoministeri on kaikki samasta puolueesta ei ole musta ideaali. Valta keskittyy liikaa yhdelle puolueelle.

Lisäksi Pekka Haavisto on mieletön rauhan tekijä, ja juuri sellaista me tarvitaan nyt. Mua kuvottaa Gazan pommittaminen, se tuntuu niin silmittömän epäoikeudenmukaiselta ja väärältä, että on vaikea olla. 160 lasta tapetaan joka päivä. Miten me voidaan elää tällaisessa maailmassa? Miksei tätä estetä jotenkin?

Uskon, että Pekka Haavisto olisi tällaisessa maailmassa hyvä, itsensä likoon paneva johtaja. Siksi toivon, että mahdollisimman moni äänestää häntä eikä ajattele, että “Pekka on jotenkin kulunut ehdokas”. Ööö, ei kaiken tartte olla “uutta ja jännää”, politiikan pitäisi olla järkevää ja työhön pitäisi valita paras.

Nämä junamatkat kolmen lapsen kanssa itsekseen koettelevat toisinaan hermoja. Mutta niistä selvitään aina!

Ah! Meillä on ollut ihana viikonloppu Turussa. Yksi yö äidin luona ja toinen Sofian. Välissä oli nuo kummityttöni synttärit, teemana oli disko. Musta tuntuu mummolta, kun en tiedä niitä tiktok-hittejä enkä todellakaan osaa tehdä ystävieni kanssa polkupyörä-tanssiliikettä. Miten mulla on semmonen olo, että vain vähän aikaa sitten minä olin se ihminen, joka tekee kavereiden kanssa niitä tanssiesityksiä? Ja nyt olen katsomon puolella.

Viikonloppuna käytiin Tikin kanssa Sirossa syömässä viiden ruokalajin menu, ja se oli kertakaikkisen ihanaa. Viinin ja ruoan mätsäys oli aivan ihana. Kupliva sake esimerkiksi, m m mm!

Raisa, Mirja, Marianna – mun elämäni kulmakivet. Tällä kertaa Mirjan Avoimet suhteet - tehtäväkirja -kirjan julkkareissa.

Salla, minä, Tiina, Iina ja Hanne roikuskelemassa Huh Helsingin treeneissä!

Ollaan tästä junasta matkalla Mirjan puurojuhliin, mikä on jokavuotinen ihana perinne. Tosin mulla on kaikki kolme lasta mukana, se saattaa olla haaste. Aika harvoin enää otan minnekään ihan kaikkia kolmea, yleensä yksi tai kaksi jää Tikin kanssa. Ai että nyt tulee vaikea hetki, kun pitää miettiä että herätänkö lapsen ja puen sille ulkopuvun vai annanko nukkua makuupussin sisällä ja toivon, ettei se jäädy, kun matkaamme juna-asemalta bussiin. Ehkä mä en herätä. Toivokaa mulle onnea.