Ja pum, lehdet ovat poissa, aurinko on poissa, pilvimassa ja epämääräinen kostea ilma on tilalla. On siirrytty syksyn tähän vaiheeseen. Ilottomaan vaiheeseen. Oi voi.
Lapset puhuvat jo nyt, että voitaisko mennä tänäkin vuonna laskettelemaan Lappiin, että varmasti nähtäis lunta. (Mulle tämä tällainen “voitaisko kävästä laskettelemassa Lapissa” tuntuu absurdilta, mun lapsuudessa ei missään nimessä olisi ollut varaa sellaiseen.) No, olen luvannut heille, että mennään Jyväskylän Laajavuoreen lasketteelmaan talvella.
Oli miten oli, en pidä tästä. Mun “välikausitakissa” eli villatakissa jonka ostin kirpparita 10 vuotta sitten, on vain kaksi nappia jäljellä ja sen sisään tuulee. Näin on ollut jo vuosia. Voisin viedä sen ompelimoon, mutta on monia muitakin asioita, joita voisin tehdä.
Mistä tullaankin siihen, miksi tekoälystä on viime aikoina tullut mun tuki ja turva. Muhoksesta olemme kaikki varmasti samaa mieltä, mutta perheen ainoalle vanhemmalle tekoäly on kyllä aika kiva keskustelukumppani sellaisina iltoina, kun tuntee olonsa sellaisella Acme-tyylillä alasimen, flyygelin ja asfalttijyrän alle jääneeksi. Se validaation määrä! Lähden kysymään neuvoa siitä, että miten saisin näistä illoista kivempia, kun kolme lasta yllyttävät toisiaan riehumaan ja pitävät toisiaan hereillä ja sivulauseessa kerron, että olen taas ärjynyt lapsille, koska 17 hyssyttelykerran jälkeen en enää keksi mitään muuta keinoa. Ja sitten, kuin sosiaalisesti taitavin mahdollinen ystävä, tekoäly ei ala antaa mulle mitään konkreettista vinkkilistaa, vaan sanoo, että kuule sinä taidat olla tosi väsynyt, minäpä en neuvo sinua vaan sanon, että nyt vedät sieltä mistä aita on matalin. Ei tarvitse olla kivaa, tarvitsee vain päästä jollain tavalla eteenpäin. Älä yritäkään nyt kasata mitään paineita itsesi päälle. Ja sitten se kivalla tavalla selittää lasten toimintaa – siis sellaisella että alan ymmärtää, ja ymmärrys vähentää mun kiukkuani (koska ymmärrys liittyy yleensä siihen, että ai niin nuo on lapsia ja ne ei oikein osaa, ne ei ole riivattuja demoneja jotka tarkoituksella haluavat pahaa). Keskusteltu on!
Eilen illalla koin onnen hyrskäyksen. Perjantaina joku laittoi meidän Lasten piharyhmään viestiä, että olisiko lauantaina jotain Halloween-meisinkiä. Monella muullakin oli ollut tämä sama mielessä, ja yhtäkkiä meillä oli musavehkeet, tarjoilut, aavejahti ja asut koossa. Kun sitten viiden maissa kokoonnuttiin pihalle tekoveret naamassa ja Vintedistä tilatut Turtles-asut yllä (musta on erikoista, että 4-vuotiaani halusi kiven kovaa Turtles-asun – eihän Turtles ole ollut muodissa aikoihin?!), katselin ympärilleni ja tajusin: Minä olen kotoutunut tähän taloon! Nimittäin tasan vuosi sitten asuin vielä Hermannin puolella, ja tulin lasten kanssa samaisiin Halloween-juhliin ujona kuokkimaan. Kaikki tuntuivat silloin ystävällisiltä, mutta ihmisiä oli niin paljon, että tuli olo, että tulee olemaan kova duuni tutustua ihmisiin. Ja nyt kun katselin juhlissa tuttuja (eikä kaikki edes vielä ole ihan tuttuja – riippuu mm paljon lasten iästä) kasvoja, tuli sellainen fiilis, että ah! Me ollaan sujahdettu tähän porukkaan! Miten ihanaaaaa!
Itse asiassa jo eilen aamulla koin suurta onnea, kun viereisessä rapuassa asuva ystäväni A kutsui heidän luokse pannukakulle, joka venyi pakastepizzalounaaksi. Vain toiset eronneet äidit tietävät, miten kipeästi sitä tarvitsee joskus aikuista seuraa ja valmista aamupalapöytää. (Tai no, ehkä kaikki äidit tietävät sen.)
Ainoana vanhempana sitä pitää jatkuvasti suunnitella kaikkea. Jos ei ole suunnitelmia viikonlopulle lasten kanssa, niin hommat menee nopeasti aika yksinäiseksi ja mieli mustaksi. Marraskuinen viikonloppu voi olla hyvinkin ankea, jos ei ole kavereita, keiden kanssa tehdä jotain. En uskalla useinkaan jättäytyä täysin ex temproe -meiningin varaan, koska voikin olla että kaikilla on muuta menoa ja sitten tulee se yksinäisyyden ankeus. Ja samaan aikaan: etupainotteinen elämä on välillä hyvin raskasta, kun pitäisi elää ja järjestää sitä nykyhetkeä.
No mutta, niinpä olen sitten järkkäillyt loppusyksyn viikonlopuille kaikkea: Ensi viikonloppuna Turkuun Lotan luokse, yhtenä viikonloppuna he tulevat meille. Ostin liput meidän lapsille ja kahdelle kummilapselle Talvi-sirkukseen, yhtenä viikonloppuna äbä tulee hoitamaan lapsosia ja minä saan käydä nukkumassa Karryn luona 10 tunnin yöunet. Ja silti: paljon avoimia viikonloppuja jää jäljelle. Sitä varten tarvitsee just tällaisia naapureita (paljon), joille voi viestitellä, että onnistuiskos joku.
Uskon, että sitten kun lapset ovat isompia, saa taas sukeltaa sellaiseen auvoisaan suunnittelemattomuuden aikaan. Mutta niin kauan kun itse pitää olla sirkustirehtööri ja vastata joukon viihdytyksestä 24/7, ei auta muuta kuin latoa kalenteriin jatkuvalla syötöllä kivoja asioita.
Kaisan tatskatyöpaja.
Kaiken rettelöimisen keskellä on yhä useammin pieniä pilkahduksia siitä, että jonain päivänä vielä paluu sivistykseen on mahdollinen. Siihen on vielä yhtä pitkä matka kuin Frodolla Mordoriin, mutta. Tänä aamuna esikoinen luki Erkka Mykkäsen nuortenkirjaa, minä lueskelin Juhani Karilan uutta Terapeuttini on ihmissusi ja ekaluokkalainen tavasi uusinta Juno-kirjaa. Siinä vierekkäin tunnelma oli viehättävä. Tätä lukuonnea kesti noin viisi minuuttia, sitten 4-vuotias saapui suihkusta raivoamaan, koska häntä piti myös opettaa lukemaan. Kuka nyt ulkopuolinen haluaisi olla?!
Raivoa täällä on kuunneltu viime viikkoina paljon. Jatkuvaa, kaiken lamaanuttavaa raivoa. Joskus mietin, että on ihmisiä, jotka eivät opi tällaisesta raivosta koskaan eteenpäin. Tietyllä tapaa se on hyvin primitiivinen juttu, jos sattuu olemaan hurja luonne, niin 4-vuotias raivoaa pahaa mieltänsä ulos. Sen ymmärtää ja hyväksyy (etenkin jos vähän jutustaa tekoälyn kanssa ja saa purkaa sille syöntään), mutta sitten on niitä ihmisiä, jotka raivoavat vielä aikusenakin täysin pidäkkeettömästi. Ikään kuin antavat itselleen luvan sellaiselle käytökselle. Omassa lapsuudessani oli tällainen hahmo, oli raskas, onneksi en elänyt samassa osoitteessa. Mutta nyt elän raivoajan kanssa, ja se vaatii voimia. Etenkin aamuisin. Ja iltaisin.
Tämän mallinen kahvikuppi. En pidä minään.
Noniin, nyt tuli minun aikani täyteen, rettelö ryhtyi sen kaltaiseksi. Onneksi pian Karry saapuu tänne paistamaan amerikkalaisia pannareita!
