Miten tämä voi tulla mulle joka vuosi jonkinlaisena henkisenä yllätyksenä? Olen ollut koko viikon apea, ihan kuin joku ankeuttaja olisi tullut ja imaissut ilon elämästä. Vaikka on ollut kirkkaita upeita aurinkoisia päiviä, en ole kokenut kertaakaan sellaista ilon tai onnen hyrskäystä, joita tavallisesti koen päivittäin.
Aluksi mietin, että se johtuu siitä, että syyslomalla join lasin punaviiniä joka päivä. Viinilasillinen ei tunnu isolta asialta, mutta kun toleranssi on niin pieni, tällainen pitkä seitsemän päivän putki alkoholia elimistössä voi vetää mielihyvähormonit nollille. Ajattelin, että keho ja mieli maksaa laulujen lunnaita ja päätin, etten nyt toviin juo yhtään alkoholia. Eikä mitään juhlia tai illanviettoja olekaan tulossa, joten tässä on helppo pysyä. (Karry ei käytä alkoholia ollenkaan, se häiritsee niin paljon urheilua ja unta, joten hänen seurassaan mun ei tule useinkaan vedettyä perjantaibisseä.) Mutta nyt on kulunut viikko, ja apeus on edelleen läsnä.
Syyllinen taitaa olla vanha tavanomainen epäilty: pimeys. Vaikka päivisin aurinko saattaisi paistaa (ja nythän sekin ilo pian loppuu), niin pimeät aamut ja illat vetävät mut alas. Ja nyt kun ajattelen, niin tämä tosiaan toistuu jok ikinen syksy. Lolloti loll!
Eli nyt on otettava kaikki keinot käyttöön: Kausiaskartelut (ikkunaan sinitarralla liimatut lasten askartelemat lehdet muutetaan pian lumihiutaleiksi ja tähdiksi), glögi ja pipari (on koristeltu jo ekat), Taylor Swiftin ja First Aid Kitin kuuntelu (Nationalia pitää säännöstellä, se on niin masentavaa) ja vierailuja Vallilan kirjastoon, joka on just avattu rempan jälkeen. Ja himmeä määrä liikuntaa, nyt kun napatyräleikkauksesta on kulunut jo tovi. Ehkä myös vähemmän töitä, mikäli se on mahdollista, ja kyllähän se on.
Onneksi tänään siirryttiin talviaikaan, aion todellakin aikaistaa tunnilla lasten nukkumaanmenoa: niistä on huomannut jo monta viikkoa aamuisin, että nukkuvat liian vähän. Eivät millään suostuisi heräämään ja ovat kiukkuisia, etenkin kuopus saattaa huutaa 15-20 minuuttia joka aamu – tämä niin ikään vetää vähän fiilistä alas.
Ja sitten yksi toimiva asia on se, ettei pelkästään käperry ja lamaannu, vaan tekee kaikenlaista. Ja lokakuussa ollaan tehty!
Ensimmäinen viikonloppu vietettiin Karryn kanssa Äänekoskella. Kyse oli yhdestä EU-hanketyömatkasta, mutta meillä oli aivan super hauskaa. Käytiin mm jääkiekko-ottelussa, pelattiin opastettuna frisbee-golfia ja testattiin äänimaljarentotusta.
Äänimaljarentoutuspaikassa oli sellainen hauska minua ilahduttava episodi, kun vanhan rakennuksen työntekijä esitteli hienoja tiluksia peltojen keskellä ja pyysi, että kysykää mitä vain. Mä olen tottunut elämässäni siihen, että mennään paikkoihin ja kysytään jotain (olen toimittaja, duh) mutta myös siksi, että esimerkiksi maanpuolustuskurssin tapaamiset ovat sellaisia, että vieraillaan vaikka presidentin linnassa ja sitten saa kysyä Alexander Stubbilta mitä mieleen juolahtaa. Ystäväni Petri kertoi, että insinööreillä on tapana kysyä vierailuilla: Kuinka paljon tämä rakennus painaa? (Insinöörihuumori, omaa luokkaansa.) No, sitten täällä äänimaljarentotus-vierailulla eräs kävijä kysyi ensimmäisenä: “Kummitteleeko täällä?”
Musta kysymys oli riemastuttava, ja tekstasin heti Petrille, että vastedes aion itse kysyä meidän MPK-vierailuilla (oltiin sitten Meilahdessa THL:llä tai tutustumassa SAK:n talolla Hakaniemessä politiikkaehdotuksiin): “Kummitteleeko täällä?”
Noniin. Myös lasten kanssa on tehty hauskuuksia. Olen yrittänyt ottaa museokäyntejä takaisin tekemisen menuun. (“Meat is back on the menu boys!”) Esikoisen kanssa vaellettiin usein museoissa, silloin mulla oli kulttuurikodin kasvatus tavoitteena. (Olen ylpeä: 10-vuotias kertoi juuri, että hänen inhokkimuseonsa on Ateneum. Minun kullanmurulla on oma INHOKKIMUSEO – tämä tarkoittaa, että hän on matkalla kulturelliksi hahmoksi.)
Jotenkin tämän kolmannen hahmon kohdalla en ole enää samalla tavalla jaksanut, se on niin riehakas ja minä vanha ja väsynyt. Mutta sitten taas: saan itse näistä museovierailuista niin paljon, että kyllä mun kannattaisi. Lokakuussa ollaan käyty Museo Leikissä sekä Luonnontieteellisessä museossa.
Pakko sanoa, että olen viime aikoina jatkuvasti kokenut olevani aivan umpisurkea vanhempi. Tämä lisää alakuloa. Pinna on kireä ja sanon heille aivan liian kiukkuisesti asioita, vaikka voisi olla paljon rennompikin. En vain jaksa kunnolla paneutua ekaluokkalaisen kanssa lukemisharjoituksiin (joo, teemme läksyt, mutta emme yhtään extraa, siis sellaista mitä esikoisen kanssa aikoinaan). Kuopus on aivan hunningolla, en jaksa leikkiä sen kanssa juurikaan, välillä pakotan itseni “heittämään Sonic-kierteellä sohvalle” häntä, ja ok, se kikatuksen kuunteleminen on kieltämättä hauskaa. Ja annan niiden katsoa televisiota huomattavasti suositusten yli, etenkin näin viikonloppuaamuisin, mutta myös arkiaamut ovat yhtä telkkarin pauhua.
Mutta tällainen martsaaminen “buuhuu olen huono äiti” ei sinänsä edesauta yhtään mitään, koska mä olen niiiiin kehusita elävä ihminen. Jos mua kritisoi (jos itse kritisoin itseäni), niin sitten vain vajoan syvemmälle liemiini. Mutta jos kehutaan (eli itse kehun itseäni), niin saan inspirataation tehdä lisää. Kierre menee molempiin suuntiin. Niinpä olen tavoitteellisesti kehunut itseäni onnistuneista asioista: Kuten että olemme käyneet kuukauden sisällä kahdessa museossa. Tai että lapset jaksavat kävellä pitkiä matkoja mukisematta (Pärnussa taas huomattiin). Tai että lapsilla on hurmaava tapa nykyään kotiin tullessaan kysyä, miten minun päiväni meni. (Ne ovat kiinnostuneita jostain muusta ihmisestä kuin itsestään!!!) Ekaluokkalaisella on hauska ja intensiivinen kirjeenvaihto vanhan ystävänsä, Havu-tontun kanssa. (Tänään mulla on kirjamessuilla vika haastattelu, ja sillä aikaa typy saa käydä etsimässä jonkun kivan jouluaiheisien kirjan tuliaiseksi Havu-tontulle.) Ovat ne ihania ja suloisia.
Hankin myös vihdoin ja viimein kahdelle nuorimmalle oman kerrossängyn. Mun suurensuuri haave olisi, että oppisivat nukkumaan omassa sängyssä, koska veikkaan, että nukkuisin sitten itse paremmin. Tähän mennessä heillä ei ole ollut täällä omaa sänkyä, joten kuinka ollakaan, he eivät ole nukkuneet omassa sängyssä. (Huomatkaa: myös humanisti osaa logiikkaa.) No, se on sitten helpommin sanottu kuin tehty, mutta yritämme!
Viimeiset pari viikkoa olen hiki hatussa lukenut kirjoja, sillä mulla on viisi haastattelua seistemästä eri kirjasta kirjamessuilla, ja se on ollut tähän elämäntilanteeseen yksinkertaisetsi liikaa. Kun lukeminen muuttuu kiireiseksi pakoksi, se ei enää ole kauhean miellyttävää. Mutta kaik sain luettua, ja pian tosiaan enää Timo R Stewartin ja Elisa Savolaisen haastattelu Hakaniemi-lavalla, ja sitten avotttttt, kirjamessuista selvitty!
Syksyn selviämisstrategiaan kuuluu myös vahvasti ystävät. Eilen pyysin Raisaa ja Mariannaa meille aamupalalle. Raisa on myös ollut taas aivan mielivaltaisen isona apuna, ruokkinut syksyn ajan mut ja lapseni joka maanantai ja joka toinen maanantai niin, että minä olen ollut vapaalla.
Mutta sellaista! Vähän apeaa, vähän mukavaa, perus syysmeininkiä. Miten teidän syksy on mennyt?
