Pienistä jutuista sen huomaa

Ei mene päivääkään etten olisi kiitollinen yhdestä asiasta: Onneksi meidän 3-vuotias on jo 3-vuotias.

Tämä kesä on ollut vain niiiiiiiin niiin paljon helpompi kuin kaksi edellistä. Esimerkkejä:

Kun siivoan ruoan jälkeen (herramunvereni tätä 5 kertaa päivässä ruoan laittoa – kiitos ja ylistys monena päivänä meidän äbä ja Juha ovat hoitaneet sekä lounaan että illallisen!) lattiaa, siellä ei ole enää sellaista Nooan arkin saastanpaisumusta odottamasta. Joo, jonkun verran perus puuron/leivän/tortillankikkareita, mutta ei sellaista, että liekinheitin kainaloon ja hommia puhdistamaan.

Suurin, absoluuttisesti suurin juttu on se, että olen onnistunut kevään aikana lopettamaan imetyksen. Lapsonen on edelleen selvästi perso makealle ja oppinut 3-vuotisesta imetyksestä maito-dozen kaipuun muutaman (yhden?) tunnin välein, sillä nykyään hän sanoo: “NÄLKÄ! NÄLKÄ!” Ja tarkoittaa sitä, että jotain keksiä, tikkujätskiä tai namua ois saatava. Mutta ei enää sitä maitoa (eli BUKKAA BUKKAA!). Mun fyysinen itsemääräämisoikeus on ottanut valtavan harppauksen eteenpäin.

Mutta ei se ole vielä niillä maaliviivoilla, joihin tässä tähdätään. Koko-fakin-ajan nuo haluavat olla mun sylissä. Välillä huomaan, että kyse on vain siitä että olen kiistakapulana ja keinona ärsyttää: kumpi saa olla äidin sylissä, 3- vai 6-vuotias. Tämä on musta erityisen perkeleellistä, sillä mä haluaisin että mun syli olisi rakkauden tyyssija, ei mikään ukrainalainen mineraaliesiintymä, josta soditaan.

Haluaisin, että kukaan ei koskisi muhun. Olen vähän alkanut kammota kaikkea fyysistä läheisyyttä – ja kesäloma on vasta puolivälissä.

Ja sitten joka toinen hetki haluan pusuttaa ja halitella nuo runttanaan. Semmosta tää on.

Uiminen on myös nykyään ihan erilaista: Voidaan mennä koko porukalla tuonne alakerran laiturille, isot ui, pienet ui kellukkeilla ja tämä pienin ei kyllä oikein ui, vaan temppuroi laiturilla ja heittelee rengasta sun muuta. Mutta mua ei pelota, että hän itse hyppäisi järveen! Toki hän voi sinne sinkoutua vahingossa, kömpelyys on veilä sitä luokkaa, mutta en ole enää ihan niin sydän syrjälläni.

Ja sitten kun uidaan Kyliksessä hiekkarannalla, hänellä on jonkinmoista itsesuojeluvaistoa ja järkeä siinäkin. Ei juokse päätänsä uppeluksiin vaan pysyy rannan tuntumassa. Miten ihanaaaa!

On myös hetkittäistä itsenäisyyttä: Tuo pieni hassunen on jo melko hyvä joukon jatke kuuden hengen serkkukatraassa. Kun isot ovat rakentaneet metsään (tällä kertaa oikeasti eeppisen hienoa) majaa, hän on aina välillä mennyt mukaan. 6- ja 7-vuotiaatkin typyt ovat messissä, he ovat siellä “töissä”. 

“Äiti mulla on taas huomenna töitä”, keskimmäinen ilmoittaa huokaisten ylpeänä. Työt ovat lähinnä harjaamista ja mustikanpomimista, palkkana on oikeus tulla majaan ja ilmeisesti vielä jonain päivänä yksi euro(?).

Ja sitten yksi mitä arvostan ai ai ai niin paljon: Suomen kieli. On niin ihanaa, kun 3-vuotias puhuu jo käytännössä täydellisesti. Tai siis sillä lailla täydellisesti, että hänen puheenpartensa ilahduttaa mua jatkuvasti:

“Äiti kutita mua niin paljon.”

“Minä todella menen sinne.” “Mulla oli todella vauhti.” (Hän ei oikein tajua tuon todella-sanan käyttöä täysin vielä.)

Kun hänellä on ongelma, viesti tulee perille. Oli se sitten tietyssä kohdassa oleva kutitus tai halu juuri tietylle Ryhmä Hau -jaksolle.

Erikoishaluista/ongelmista puheen ollen, reilillä naurutti kun yksi ilta nuorin serkuista alkoi yhtkkiä nyyhykyyää illalla hotellissa. Mistä on kyse?

“Musta tuntuu että te ette ole kehuneet mun hauista vielä tarpeeksi.”

“No mutta sulla on todella hieno hauis.”

Nyyhkytys lakkasi ja uni tuli.

Jos ihmisellä on tunne ja tarve, se pitää ilmaista. Opetelkaamme se jo varhaisessa vaiheessa elämää!

Kuvat ovat yhdeltä ihanalta aamupäivältä, kun mä ja Alppu käytiin keskustassa pyörimässä: Shoppailtiin tarpeellisia (kuten One piece -hellehattu), lainattiin valtava kasa kirjoja Turun kirjastosta ja käytiin lounaalla.

Vitsi miten ihana päivä – ja miten ihanaa tietää, että tulee vielä hetki kun tuo 3-vuotias on miltei täysin itsenäinen 9-vuotias, jonka kanssa on vain maailman helpointa tehdä mitä hyvänsä. (Aina välillä me Lotan kanssa mietitään, että “mitä jos meillä ois vaan nää isot, miten helppoa tää kaikki ois!!!”)

Mutta en mä halua helppoa, haluan just tämän, mitä mulla on.

Joo, olen pikkuruisen uupunut kaikkiin vaateisiin ja läsnäoloon ja siihen, että huomiota olisi koko ajan annettava lapsukaisille eikä omaa kirjaa saisi lukea. Mutta sitten taas, onhan se aika kivaakin olla heidän maailman kiintopiste.

Suloisia ovat, mutta on kiva kun koko ajan kasvavat!