Ei traagista, ei toiseutta

Lapsena yksi monista pelon aiheista oli, että paljastuisin lesboksi. (Muita pelon aiheita: että hämähäkki kiipeää yöllä mun sänkyyn, että käärme ui mun viereen järvellä, että joku mun läheisistä joutuu helvettiin — perus hommia siis.)

1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun aika oli sellaista, että homoudesta alettiin orastavasti puhua telkkarissa ja nuorisolehdissä ei-tuomiten. Selvää kuitenkin oli, että tällainen poikkeama on jonkinlainen tragedia. Muistamme kaikki Salkkareiden Kallen, jolla oli kovin vaikeaa. Isä joka löi ja kaikki hämminki kavereiden kanssa.

Joskus myös lehdet arvuuttelevat julkkisten seksuaalisuutta. Muistan kun luin, että Keanu Reeves olisi homo, ja jollain lailla petyin. Siis petyin tästä(???!). En tiedä oikein edes mistä. Että hänestä ei voikaan unelmoida, ööö koska nyt olisi selvää, ettei ole tsäänssejä häneen (??!). Koska muuten ilman muuta 13-vuotiaalla turkulaisella olisi ollut mahkut Matrix-tähteen. Ok ok.

Sitten oli tietenkin kaikki sellainen hiv- ja aids-kuvasto, joka leimasi oman traagisuutensa homouden ylle. Että sellaista on luvassa, jos näille poluille lähdet.

Mutta pikkuhiljaa populaarikulttuuri alkoi esitellä ei-traagisia queer-hahmoja. Ensin ne olivat koomisia side kickejä, tyyliin Sinkkuelämää, sitten koomisia päähenkilöitä tyyliin Will & Grace, ja pikkuhiljaa kokonaisia draamasarjan hahmoja, vaikkapa L-koodin tyypit.

Jossain vaiheessa kaapista tuleminen ei ollutkaan enää yksi käsikirjoittajien käyttämä dramaattinen juonenkäänne, vaan hahmot vain olivat. Tyyliin Girls.

Olen nähnyt tämän muutoksen. Kun vuonna 2009 menin nuortenlehti Demiin töihin, me kirjoitimme ihmissuhdejutuissa aina tyttö- ja poikaystävistä. Kun aloimme saada palautetta siitä, että se on aika ulossulkevaa, tajusimme: miksemme puhuisi sukupuolineutraalisti. Kulta, ihastus, rakas.

Ylellä jossain vaiheessa podcastini tuottaja sanoi, että voisitko puhua mieluummin puolisosta kuin miehestä tai vaimosta. Helppoja hommia, joilla ihmisille ei tule ulossuljettua oloa.

Moni asia on tapahtunut niin, että jonkun on pitänyt vähän kouluttaa mua, sillä nuoruudessa nähty kuvasto ja opitut stereotyypit ovat olleet niin iskostuneita mieleen. Etenkin toimittajalle on äärimmäisen tärkeää, että yrittää käyttää oikeita termejä ja ottaa selvää asioista.

Mun kauhukuva on se, että loukkaan ihmisiä tai pönkitän haitallisia käsityksiä, koska olen tomppeli.

Onneksi tiedon hankkimisesta ja itsensä sivistämisestä on tullut koko ajan helpompaa.

Nimittäin mua ehkä eniten kouluttanut ja mun asenteita muokannut taho on some. Siellä on niin paljon sekä aktivisteja että aivan ”tavallisia” queer-tyyppejä kertomassa elämästään. Kun on katsonut tällaista kuvastoa vuodesta toiseen, on tajunnut perustavanlaatuisesti, että ei tässä ole mitään traagista. Tai siis: ainoa tragedia on ahdasmieliset ihmiset ja syrjivä yhteiskunta — eivät itse queerit ja heidän elämänsä.

Sama pätee muuten vammaisiin ihmisiin. Seurattuani monia vammaisia aktivisteja tai vaan perus tyyppejä (eli ihmisiä jotka sattuvat olemaan vammaisia mutta tekevät semmosta lifestyle-instaa ilman sen suurempaa aktivismia), ole myös alkanut hahmottaa sitä kaikkea monimuotoisuutta, mitä vammaisuus tarkoittaa ja minkälaista elämää vammaiset elävät.

Näitä kahta vähemmistöä (ja btw, vammaiset ovat maailman suurin vähemmistö) yhdistää se, että ne eivät mitenkään mahdu siihen muottiin, mitä media on tuputtanut läpi elämäni.

Juuri somessa olen nähnyt elävän elämän esimerkkejä siitä, että jokin muu kuin vammaton cis-heteroelämä ei ole tragedia tai toiseutta, vaan kaunista, kivaa, toki myös ihan tavallista, elämää. 

Arvostan valtavasti ihmisiä, jotka puhuvat näistä jutuista somessa ja noin yleisesti. Se on suuri palvelus ja jatkuvaa työtä.

Nykyään mulla on myös ihan uusi motivaatio pysyä kärryillä: Haluan olla vanhempi, joka osaa puhua asioista oikeilla termeillä ja on tarpeeksi sivistynyt, jotta osaa tukea lapsiaan ja heidän identiteettiään, mitä tulevaisuus sitten näyttääkään heidän kohdalla. Veikkaan, että käsitykseni ihmisyydestä ja ihmissuhteista muuttuvat vielä tulevien vuosien aikana.

Nautin ajatuksesta, että omat lapset kasvavat ympäristössä, jossa ihmiset saavat olla vapaasti sellaisia kuin ovat.

Totta kai me vanhemmat oiotaan viikottain yhteiskunnan ja populaarikulttuurin heille tuputtamia käsityksiä (”toi on tyttö koska sillä on mekko” jne). Nimittäin edelleen monet sarjat, kirjat, poliitikot, toimittajat sun muut tahot cis-heterorummuttaa niin lujaa, että väliin ei meinaa ehtiä.

Mutta miten siistiä on, että lapseni kasvavat tietäen, että heidän sukupuoltaan, ihastumisiaan ja itseilmaisujaan kannatellaan ja heitä rakastetaan just sellaisena kuin he ovat. Heidän ei tartte miettiä, mitä minä ja Tiki ajatellaan siitä ja tästä.

Tietty sitten, kun lapset kasvavat isommiksi eivätkä enää ole vain oman kaveripiirin kuplan sisällä, maailma sanelee yhä voimakkaammin normeja. Niinpä meidän pitää muuttaa sitä maailmaa turvallisemmaksi ja kannattelevammaksi kaikille. Työtä on totta vie jäljellä.

Vielä omasta kaveripiiristäni.

Mua nauratti, kun yksi ystäväni totesi:

”Toivon tietenkin että lapseni olisi lesbo. Kyllähän sitä jokainen vanhempi toivoo omalle lapselleen parasta.”

Hahahaha, ymmärrän.

Protesti jatkukoon!

Lue myös:

Vuonna 2018 kirjoittamani juttu: 9 keinoa olla hyvä liittolainen

Previous
Previous

Legoland ja Lego House

Next
Next

Interrail-päiväkirja: Göteborg, Skagen, Århus