Kerrottiin sisaruksille: raskausviikot 17–20

Marraskuussa koin onneksi keskiraskauden auvoa, sillä muuten elämä ei ollut niin auvoisaa. Koko kuukauden oli nimittäin aivan järjetön kiire, mikä johti stressaamiseen, mikä johti unettomuteen, mikä johti siihen, että elämä oli yhtä suurta suorittamista.

Vatsa kasvoi vähäsen, mutta kuitenkin aika huomaamattomasti, niin, ettei raskaudesta tarvinnut erityisemmin vielä kertoa kellekään. Aloin kuitenkin kertoilla ihmisille aina heitä tavatessani, että tällainen hauska juttu on tuloillaan!

Ja tapasin marraskuussa totta vie aivan valtavasti ihmisiä, johtuen eräästä palkintoehdokkuudesta.

17. raskausviikko: Vauvan muistaa, kun sen näkee

Marraskuun ensimmäisenä päivänä (16+0) oli ensimmäinen lääkärikäynti. Nykyään Kallion neuvolassa on ihan pätevä ultralaite, ja oli ihanaa nähdä vauvelo pyöriskelemässä vatsassa ja kuulla sen sykkeitä.

Tällä viikolla nauhoitettiin monta Melkein kaikki rahasta -podin jaksoa. Lisäksi Talouskinkerit olivat täydessä vauhdissa, joten tekemistä riitti.

Viikosta aivan uskomattoman teki torstain kalenterimerkintä:

4.11. TIETO-FINLANDIA-EHDOKKUUS!!!!!!!!!!!!!!!!

(Siitä kirjoitin ihan oman postauksensa.)

Viikonloppuna vietimme isäni 60-vuotisjuhlia Nuuksiossa ensin eräillen ja sitten syömällä aivan superherkullisen menun. Kaiken kaikkiaan kiva viikko.

18. raskausviikko: Kerrottiin vauvasta isosisaruksille

7.11. Sunnuntaiaamuna (17+0) oltiin vihdoin koko perhe koolla niin, että pystyttiin kertomaan Alpulle ja Didille uudesta sisaruksesta. Kuvattiin tämä videolle ja tässä litterointia keskustelusta:

J: Meillä on teille hauska uutinen. Ensi keväänä teille syntyy pikkusisko tai pikkuveli. Uusi vauva.

A: Kivaa! …mutta sitten kyllä se menee syömään mun legoja.

J: Tässä on pari valokuvaa siitä.

A: Missä se on?

J: Mun vatsassa.

A: Miten nää on kuvattu sitten?

J: Mä kävin sellaisessa lääkärissä, jossa oli semmonen ultraäänilaite. Onko tää susta kiva uutinen?

A: Se on peppu uutinen. Sitten mun kaverit ei enää halua tulla meille.

J: Me voidaan hankkia sun huoneeseen lukko, niin että te voitte leikkiä rauhassa.

A: Meiän pitää kyllä pierasta kymmenen kertaa.

J: Ai niinku Prinsessa Pikkiriikin Makkara-koira, kun Pikkiriikki halusi eroon sen pikkuveljestä?

A: Joo, just sillee.

J: Entä Didi, mitä mieltä sä olet siitä, että meille tulee pienen pieni vauva?

D: Vauveli mä oon. Mäkin oon kohta vauveli. Mä olen vauva.

Semmosta!

9.11. Oli Finlandia-ehdokkuuden julkistustilaisuus, ja sen jälkeen elämä vasta muuttuikin hurlum heiksi!

19. raskausviikko: potkut alkavat tuntua

Tuntuu, että olin joka ilta ja vähän viikonloputkin jossain koko marraskuun, enkä oikein saanut levättyä tai nähtyä lapsia tarpeeksi. Tiki joutui ottamaan aika lailla koko kodin hoitaakseen, mikä ei varsinaisesti nostanut tunnelmaa meillä. (Ja olen toki hänelle tästä ikuisesti kiitollinen, en olisi selvinnyt syksystä ilman häntä.)

Yksi ilta oli suloinen, kun käytiin Alpun ja kummityttöni kanssa katsomassa Tatu ja Patu -näytelmä Helsingin kaupunginteatterilla.

Rentouttavin vuorokausi oli, kun mentiin Tikin kanssa hotelliin ja vain löllyttiin ja katseltiin elokuvaa (jostain syystä päädyimme katsomaan Ben Affleckin Argon, joka oli kyllä hyvä!). Intouduin siellä ottamaan kuvia vatsasta, joka kieltämättä oli jo vähän tullut esiin.

Toinen kiva juttu oli meidän humanisti-yhteiskuntatieteilijät tapaavat insinöörejä -iltaman toinen osuus. Kokoonnuimme reilu kymmenen naista Yrjönkadun uimahallille, tällä kertaa juttelimme erilaisista ihmissuhdemuodoista, kuten avoimista suhteista.

Yhtenä sunnuntaina junailin myös sunnuntaina Jyväskylään ja takaisin kirjamessuille (eli istuin junassa yhteensä päivän aikana 7 tuntia). Messuilla pääsin vastaamaan lavalla kolmeen kysymykseen kirjasta. Time well spent.

No ei vaan, itse aisassa tykkään kovasti tehdä töitä junassa (extraluokassa, aina kun en matkusta lasten kanssa – tämä on mun elämäni suuri luksus!). Lisäksi paluumatkalla pääsin juttelemaan vähän pidemmin Osmo Soininvaaran kanssa, ja se oli niin kiinnostavaa, että oli kyllä ihan tuon seitsemän tunnin junailun arvoista. (Puhuttiin kaupungin rakennuspolitiikasta.)

Tässä taas vähän päiväkirjamerkintää:

14.11. (18+o) Tuntuu ihanalta kun nykyään pikkuiset potkut tuntuvat jo ihan päivittäin, sellaista minimaalista möyrintää ja hipsuttelua.

Juoksulenkkikin sujui tosi hyvin vielä!

18.11. Heräsin yhtäkkiä kolmelta enkä saa enää unta. Olen vaan jumalattoman stressaantunut kaikesta työstä, mikä pitää saada tehtyä. 

Olin viikolla myös vähän resseissä, kun söin Suomen Pankin tilaisuudessa graavilohta — jotenkaan en millään kehdannut kieltäytyä, kun meitä oli siinä juhlapöydässä vain neljä. Mutta siitä ei tainnut seurata onneksi ikävyyksiä.

(Eikä seurannutkaan, mutta nämä on aina vähän hankalia hommia. Pitäisi vaan ronskisti olla syömättä, mutta nämä nyt on näitä.)

20. raskausviikko: joulutunnelma valtaa mielen (aina kun ehtii)

Meidän oli tarkoitus mennä viettämään perheen kanssa hauska Tampereen-viikonloppu, mutta sitten Alppunen tuli vähän kipeäksi. Niinpä kävin yksin vuorokauden “minilomalla” siellä itsekseni (eli olin perjantai-iltana puhumassa yhdessä tilaisuudessa ja lauantaiaamuna nauhoittamssa Museokortin kaupalliset insta storyt).

Onneksi nyt keväällä en ole todellakaan tehnyt yhtä paljon töitä kuin syksyllä, koska muuten nämä raskausviikkosarjat olisivat pelkästään tällaista nönnönnöö-teen-liikaa-töitä-ja-olen-väsynyt-valitusta.

Yrittäjälle marraskuu ja joulukuun alku ovat selvästi tosi kiireisiä, olen huomannut näin neljän vuoden kokemuksella. Silloin tehdään iso osa vuoden liikevaihdosta, joten ei auta muuta kuin tahkoa.

Mutta! Tampereella oli aivan ihanaa. Ja tästä lähtien jos vain kykenen, niin mulla on kaksi jouluretkeä, jotka haluaisin aina ennen joulua tehdä:

  1. Suomenlinnan tonttupolku lasten kanssa (tämä on jo muodostunut perinteeksi, oltiin tänäkin vuonna).

  2. Tampereen Museo Milavidan joulu, vitsi mikä mieletön joulutunnelma, kun museoon oli lavastettu Nottbeckien perheen joulua 1800-luvun hienostotyyliin. Myös kävelymatka Näsinpuistoon on mieletön, sillä siinä ohittaa jouluisen Tallipihan, joka oikein huokuu joulua.

Suomenlinnassa kävi sellainen episodi, että Didi lennähti kahvilassa päistikkaa kohti marmoripöytää. Verta tuli leuasta niin paljon, että olin aluksi varma, että nyt lähdetään taas Lastensairaalaan, varmaan on hampaat ja kieli tuusan nuuskana.

Kannoin hysteerisesti itkevän lapsen vessaan, jotta saisin vähän verta pois ja näkisin tuhon jäljet. Kipu ja kauhu olivat typykällä niin kovat, etten keksinyt muuta keinoa kuin laittaa tuppi suuhun! Niinpä kokeilin, onnistuisiko imetys vielä, koska tiesin että se aina tyynnyttää. Ja onnistuihan se, vaikka edellisestä kerrasta oli jo yli kuukausi. Didi rauhoittui pian, sain pyyhittyä veret ja veren alta paljastui, että vain leukaan oli tullut vekki, mutta suu oli sisältä ihan ok. Lopulta veri tyrehtyikin nopeasti ja saimme jatkettua. Mutta muistan tämän ikuisesti viimeisenä kertana, jolloin olen imettänyt typykkääni. Suomenlinnalaisen kahvilan pienessä vessassa. End of that story.

(Didihän on aiemmin purrut kielensä pudotessaan puistossa niin rajusti, että se meni vähän kuin kahteen osaan. Kun kävimme kysymässä kirurgilta, pitääkö sille käärmekielelle tehdä jotain, hän vain totesi, että “lapsen kielestä voi ottaa isonkin palan ja se kasvaa takaisin”. Eli ei tarvinnut operaatioita – ja totta se oli, kieli on taas yhdessä koossa, näin puolentoista vuoden jälkeen. Pieni arpi siinä kyllä edelleen näkyy muistona kunnian päivästä.)

Puolivälissä ollaan, jee!

No niin, raskauden puoliväli oli siis saavutettu. Tässä kohdassa ei ollut oikein mitään vaivaa tai kremppulaa, mikä olisi liittynyt raskauteen. Juokseminen onnistui vielä ja nukuinkin aika hyvin. En vielä ihan kauheasti vain ehtinyt ajatella tuota pikkuista, kun kaikki muu puski päälle. Mutta luotin siihen, että kyllä sitä vatsalleen ehtii jutella myöhemminkin.

(Luotan edelleen siihen, että ehdin jutella vatsalleni myöhemmin. Toivottavasti kuitenkin ennen kuin vauva on syntynyt. Tai no, kyllä minä voin sitten ensi kesänäkin jutella sille jotain. Ehkä mielellään jossain julkisessa kulkuvälineessä yksin matkustellessani.)

Isosisarukset eivät tässä vaiheessa vielä ihan kauheasti palanneet vauvauutiseen ensimmäisen keskustelun jälkeen. Kun vatsaa ei näkynyt, se ei oikein varmaankaan tuntunut konkreettiselta heistä. Joskus vasta tammikuussa, kun vatsa on kunnolla pulpahtanut esiin, vauva on alkanut nousta heidän aloitteestaan keskusteluihin.

Lue myös edelliset raskausviikko-postaukset:

Raskausviikot 1–4

Raskausviikot 5–6

Raskausviikot 7–12

Raskausviikot 13–16

Tai jos edelliset raskausviikkojutut kiinnostaa, niin:

Ensimmäisen raskauden viikot

Toisen raskauden viikot

Previous
Previous

Rajoista kiinni

Next
Next

Surullinen olo, toivo kaiken alla