Sunnuntailapsen ensimmäinen kesä

Kesän viimeinen päivä. Istun mökillä, juon kahvia valkoisesta jämäkupista (jossa lukee Juliana, mistä tämäkin on peräisin?) ja katselen järveä, jossa vesi virtaa tuulen mukana.Päivä ennen kuin vauvamme syntyi, kirjoitin päiväkirjaani, miten haikealta tämä kaikki tuntuu. Tiesin, että seuraavana aamuna synnytys käynnistettäisiin, ja toivoin, että seuraavana päivänä minusta tulisi kahden lapsen äiti. Ja tuli.Raskauden päättyminen ei tuntunut haikealta, vaan minua vaivasi etukäteishaikeus. Toukokuussa uumoilin, että tästä tulisi yksi niistä elämän merkittävistä kesistä. Sellaisista, joiden satunnaisia hetkiä ajattelisin seuraavien vuosien ja vuosikymmenten aikana vielä monia kertoja. Mietin jo etukäteen, miten paljon tulisin tätä aikaa vielä kaipaamaan. Lisäksi ajattelin, että seuraavasta päivästä tämä kesä alkaa.Olin oikeassa. Heti sunnuntaina helle puski Helsinkiin, vauva toi lämmön mukanaan.Olin myös oikeassa siinä, että tästä tuli kesä, joka oli täynnä valtavan onnellisia hetkiä ja suuria muutoksia.Tämän kesän aikana olen seurannut, kun kokoon ja itseensä käpristynyt pieni vauva suoristuu pitkälleen ja alkaa avata silmiään maailmalle. Tällä viikolla hän on jo alkanut pungertaa itseään selältään vatsalleen, kun vielä hetki sitten pieni pöpsö ei kyennyt edes valvomaan tuntia pidempään.Toistan itseäni, kun sanon tämän, mutta jotenkin kaksi lasta on tehnyt hirveän hyvää meidän perheen dynamiikalle. Tikin ja Alpun suhde on vahvistunut, kun minä olen antanut sille tilaa ja Tiki on ottanut Alpusta päävastuuta. Niistä on tullut sellainen suloinen parivaljakko, käyvät soutelemassa, elokuvissa, kavereiden luona, lukevat kirjoja, tekevät palapelejä ja juttelevat tärkeistä asioista (kuten siitä, miten tuli toimii).Minulla on sellainen olo, että vastuu perheen tekemisistä ja hyvinvoinnista on vahvemmin jaettu kahden aikuisen kesken. Se tuntuu helpottavalta. Se näkyy myös siinä, että emme ole tänä kesänä riidelleet juurikaan (toisin kuin viime talvena).Myös Alppu on kasvanut. Hänelle voi puhua niin kuin isolle ihmiselle. Selittää, miten maksa toimii (kerroin hänelle yhtenä päivänä, miksi hän ei saa maistaa viiniä, vaikka minä saankin juoda alkoholia vähäsen), mitä tarkoittaa pelisilmä tai se, että joku on pienempi, eikä ihan ymmärrä kaikkea. On niin ihana katsella Alpun pieniä projekteja: kun sen pikku peppu heiluu tanssiessa, kun se muuntelee ääntään lausuessaan autojensa vuorosanoja tai kun se toimittaa esineitä lattialta yläsänkyyn.Alppu on ottanut pieniä itsenäisyyden askelia. Se on lopettanut päiväunien nukkumisen (myös päiväkodissa). Välillä se haluaa kulkea portaita pitkin päiväkotiin silloin, kun minä kärrään vaunut kiertotietä. Sitten tapaamme mäen päällä ja hän on taittanut parin minuutin matkan ihan yksin. Iso poika!Ja samalla niin pieni. Mieluiten se istuu minun sylissäni tai makoilee vauvasiskonsa vieressä niin, että minä halailen ja pussailen heitä vuoronperään.Vaikka olemme enimmäkseen velttoilleet mökillä kuunnellen radiota ja syöden satunnaisten päähänpistojen ja mielihalujen ohjaamia aterioita, olemme myös tehneet paljon. Nähneet kauniita paikkoja Suomesta, viettäneet rapujuhlia, veneilleet ja nähneet ystäviä. Tuntuu että vauva ei ole edes hidastanut menoa, vaan antanut kaikelle vielä enemmän merkitystä ja lupaa olla tekemättä niitä juttuja, joita ei juuri nyt jaksaisi.Vauvan elämän ensimmäinen kesä on ollut suloinen, kevyt ja onnellinen. Jos se on onnistunut imemään tästä jotain itseensä, niin siitä tulee oikea sunnuntailapsi. (Ja sunnuntailapsella tarkoitan sitä perinteistä letkeää ja onnellista hahmoa, en sellaista sunnuntaiahdistuksesta tai vähintäänkin smondaystä kärsivää kireää kantturaa, jota itsen toisinaan edustan.)Kesä 10/10.Tänään on kesän viimeinen päivä, ja se tuntuu valtavan haikealta. Mutta ehkä vauvan lisäksi me muutkin olemme imeneet itseemme tästä kesästä tunnelmaa ja tapaa olla ja elää.Lue myös: Pelkkää rakkautta mökillä

Previous
Previous

Painopeittotestin tulokset

Next
Next

Arjen ulosteensiirtoa