Surullinen aina, kun

En ole varma, pitääkö tämä paikkansa, mutta mä ajattelen olevani melko iloluontoinen ihminen. Olen siis yleensä aika hyvällä tuulella, tyytyväinen elämääni ja sillä lailla oikein piehtaroin toisinaan siinä, miten kivasti asiat on. (Etenkin, kun yleensä ne on, henkilökohtaisessa elämässäni.)

Mutta nyt sitten. Olen vain jatkuvasti aika surullinen. Melkein tilanteessa kuin tilanteessa tuntuu, että jos joku vähän tökkäisi mua, voisin aivan hyvin purskahtaa itkuun.

Sitten käy sellaista, että teen lapsille iltapalaa ja nousen väärässä asennossa ja raapaisen kipeästi selkäni telkkarihyllyn kulmaan ja se on juuri se tökkäys, mikä tarvittiin, jotta alkaa itkettää. Menen keittiöön itkemään, ja paikalle pyyhältää 3-vuotias ninja-asussa ja sanoo, että kumarru äiti, niin minä otan noi vedet sun silmissä ja pelastan sut.

Ja niin se pelastaakin, mutta samalla kun mua hymyilyttää, tiedän hyvin, että ei sen 3-vuotiaan kuuluisi tämmöstä nyt kattella, mutta katseleepa silti. Kun olen surullinen, pinna on kireä ja sellaista mun perus arjen huumoria on vaikea välillä naarata esiin. Olen myös väsynyt, aika stressaantunut ja paikoin ahdistunut. Jaada jaada.

Serukset makalla Helsingistä Tallinnaan.

Oltiin kolme päivää ja kaksi yötä Tallinnassa Lotan ja meidän lasten kanssa. Oli tosi kivaa. Huomasin myös, että mä en ole nyt ihan oma itseni, kun pinna katkeilee.

Katselin vierestä, kun Lotta sai hassuteltua aivan mayhem-uhmaisen 3-vuotiaan ulkovaatteet päälle (“kuuluuko haalari laittaa päähän? vai käsiin?” "eeeeei”). Mä en saa tällä hetkellä oikein revittyä itsestäni tuota. Tää on paha yhdistelmä, koska kokemuksesta tiedän, että uhma on niiiin paljon helpompi taltuttaa jos jaksaa vähän leikkiä. Mä olen niin väsynyt, etten oikein jaksa.

Mentiin tällä reissulla yksi päivä kokonaan ilman vaunuja, ja se oli vanhassakaupungissa aivan ihanaa! Pääsi menemään pieniä mukulakujia ja jyrkkiä portaita.

Tää oli myös täydellinen ruskaretki.

Musta tuntuu että olen vanhentunut parin viime vuoden aikana aivan mummoksi, voiko silmien alle laittaa botoxia?

No. Olin äsken TFW:llä jumpassa ja törmäsin siellä mun vanhaan työkaveriin T:hen, joka oli jotenkin niin kiva. Se sanoi, että “nyt vain piehtaroit itsesäälissä ja ankeilet, se kuuluu tähän, parempi nyt kuin himmeät laskut joskus sitten myöhemmin”.

Ja sitten mä myös ajattelen, että lapsilla on kuitenkin melko hyvin kaikki. Joo, ne tietää ja näkee, että olen aika sad, mutta mä uskon, että tämä on ohimenevää ja semmosta se on. Voi olla, että tästä vuodesta jää niille aika tympeä muisto, mutta toisaalta. Me tehdään koko ajan kaikkea aika hauskaa, käydään teatterissa ja leffassa, Turussa ja Jyväskylässä, nähdään ystäviä. Ja silloin mäkin olen ihan hyvällä tuulella ja hassuttelen niiden kanssa.

En mä lapsista kanna huolta, enkä itsestänikään. On mulla aiemminkin ollut tällaista (herramunvereni se kesä, kun nuorin oli just syntynyt ja olin aivan hirveissä ilmastoahdistuksissa ja aivan sillee KAIVAKAA SYANIDIT NAVASTA PERHE!!!), ja sitten ne tunteet menee ohi. (Okei, ilmastoahdistus lienee lopun elämää tunnerekisterissä, mutta syandidikapselitilauksen oon jo peruuttanut.)

Meidän Airbnb oli hienolla paikalla ja maisemalla vanhassakaupungissa, mutta siellä oli kaikki vähän likaista, tahmeat lattiat ja jotenkin semmonen kälynen meno, että rahat pois turisteilta. Maksoi melkein 400 e kahdelta yöltä, ehkä ens kerralla taas hotelliin. VALI VALI.

Kalamajassa

Ja jotta ei menisi ihan ankeiluksi, niin haluan muistuttaa itseäni, että on myös ollut ihan sellaisia puhtaita onnenhetkiä viime aikoina, vailla yhtään sad girl vibeä. Kerron pari.

Oltiin Raisan kanssa HallaxHallassa sovittamassa uikkareita ja naurettiin niin paljon, ja läheteltiin bikini-goddess-influ Vivianille kuvia meidän peräpeileistä, hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että enemmän näkyviin ihoa kuin kangasta! Ostettiinkin lopulta kivat uikkarit, bikini-gameen en vielä lähetnyt (kangasta tuli enemmän kuin ahteria).

Vein Natan kiitosillalliselle Sake Bariin, ja sit juotiin sakee ja bissee ja syötiin jumalaisia aterioita (toi on mun lemppariravintola atm Helsingissä). Nata sai kesken illallisen yhden kämpän myytyä ja huusi ravintolalle: KIERROS KAIKILLE! Ja tarjoilija toi kaikille saket ja sitten jatkettiin Bryggeriin.

Juokseminen on ollut tosi hauskaa viime aikoina. Kuuntelen hyviä biisejä ja katson merta. Tosin keskiviikkoisin on paha, kun pitää kuunnella Uuden jutun Kerma, ja sitten tulee se riittämättömyyden kouraisu että aiiissaaakeli mä en tiedä yhtään mitään mistään ja missä sivistys? Ja sitten sitä menee kirjakauppaan ja ostaa summanmutikassa jonkun Adornon kirjan (koska Sonja Saarikosken loputon Adorno-fanitus) ja sitten vahingossa viinipäissään jättää sen Vihreiden johonkin tilaisuuteen ja sitten saa Bella Forsgrenilta viestin, että “hei sun kirja jäi tänne” ja sit on sillee HUH ONNEKSI SE OLI JUST SE ADORNO NYT NE LUULEE ETTÄ LUEN SIMMOSTA PÄIVÄT PÄÄKSYTYSTEN enkä esim Prinsessa Pikkiriikin tunteista, koska sitä minä oikeasti luen päivä pääksytysten. Sattuneesta syystä. Sitten voi Paavo Teittisen kirjanjulkkareissa valitella tästä Lotta Sonniselle, joka ymmärtää sielun tuskan ja lähettää seuraavana päivänä vielä viestin että ARVAA MINÄ MENIN KOTIIN JA LUIN LIV STRÖMQVISTIN UUTTA JA KUKAPA SIELLÄ TULI HETI VASTAAN?! NO SE ADORNO TIETENKIN.

Adorno, you will hunt us down!

Ja siis lol olen käynyt yllättävän paljon kiinnostavissa kirjan julkkareissa, kuten Timo R. Stewartin Palestiina ja Israel. Historia karttoina, jota en ole vieläkään aloittanut, koska se jäi Raisalle ja en tule koskaan saamaan sitä takaisin.

Ja siellä Paavo Teittisen Pitkä vuoro -julkkareissa, joissa oli aivan järjetön määrä ihmisiä elikkä kaikki maailman toimittajat aina Hesarista SK:hon ja Uuteen juttuun skenettelemässä menemään, that was nice.

Ja Maria Petterssonin Anna Kontulan elämäkerta -julkkarissa oli kyllä hauska kuunnella politiikan toimittajia kertomassa totuuksia erinäisistä poliitikoista. Keräsin juorut ja pyyhälsin eteenpäin.

(Kyllä mä tiedän, että ne kutsuu mut näihin tapahtumiin, jotta kertoisin niistä instassa eikä siksi, että olisin niin säkenöivä hahmo, mutta daa, tietty kerron ja sit ne kutsuu uudestaankin. Everybody wins. Saa kutsua kivoihin julkkareihin, lupaan mainostaa parin viinilasin jälkeen!)

Okei, tajusitte pointin, olen myös mennyt ja tehnyt enkä vain ankeillut.

Minä ei-ankeilemassa siskon kanssa.

Ja on ollut kyllä lastenkin kanssa aivan taianomaisen suloisia juttua.

Keskimmäinen on innostunut sekä askartelusta että kirjoittamisesta ja sen mielikuvitus on aivan sillä lailla next level ihana. En nyt hänen päiväkirjansa sisältöä teille enempää avaa (olen törkeä), mutta oli niin suloista kun se yksi päivä halusi, että autan sitä kirjoittamaan:

“Äiti tuki minua. Tuli parempi olo.”

Sen pienet heiluvat tikkukirjaimet ja väleistä unohdetut vokaalit. Voiko olla mitään suloisempaaaaaaa?! Ja sitten se askaroi mulle jumalaisen kauniin ovikranssin, kun pyysin, että voisko se tehdä syksyyn sopivan.

Että juu, hermo menee ja välillä itkettää, mutta kyllä mä noista vain niin nautin valtavasti.

Huomenna lähdetään yhdessä Turkuun huvilalle, pidetään siellä kunnon Halloween-juhlat serkkujen kesken!

(Huomaatteko, oon ihan hyvä piristämään itseäni, vaikka edelleen pohjafiilis: paskaa.)

Ps. Teidän kommentit olivat viime postaukseen maailman ihanimpia ja kultaisimpia. Niitä lukiessa tunsin onnea.