Syyskuun olemiset ja tekemiset

Viime aikoina on tapahtunut erinäisiä todella kurjia juttuja, jotka valvottaa mua öisin ja laskee mun mielialaani arjessa. Eilen yöllä sain unta vasta kolmen maissa ja nyt särkee pää. Mutta tämä on nyt tällaista ärsyttävää mystisyyden verhoa, koska en voi puhua aiheesta yhtään enempää, sillä siihen liittyy muita ihmisiä.

Sen sijaan puhun kuluneesta syyskuusta. Olin keskiviikkona meidän perinteisellä Insinöörit ja humanistit Bubbles-keskustelukerhossa. Tällä kertaa meidän aihe oli Arjen luksus. Ilta oli ihana, siitä jäi monia ajatuksia, kuten se, että jos haluaa oikeasti elää elämäänsä, pitää muistaa siirtyä moodista toiseen: ei voi koko ajan olla tekemisen moodissa, vaan pitää olla välillä myös olemisen moodissa. Olemisen moodissa nimittäin on aikaa ajatella, että kuka olen, mistä nautin, mitä on tapahtunut, miltä minusta tuntuu. Ehkä myös: mistä olen kiitollinen. Tekemismoodissa, johon itse ainakin usein vaan syöksähdän, koska elämä nyt vain on niin täyttä (ja lasten kanssa olemisen moodi on erilainen kuin yksin, jos ymmärrätte mitä tarkoitan), sitä vain painaa eteenpäin tehtävästä seuraavaan. Nautin siitäkin valtavasti, ilman muuta.

Samalla puhuttiin siitä, että arjessa pitää välillä ottaa askel sivuun ja katsoa tilannetta ja miettiä, mistä olen juuri nyt kiitollinen tässä. Se ei ole mun mielestä pakotettua positiivisuutta vaan sitä, että ohjaa ajatuksensa oikeaan, mielihyvää aiheuttavaan paikkaan. Mulla tämä hetki on joka päivä silloin, kun katson mun kolmea nukkuvaa lasta illalla. Hah, se on musta sellainen vanhemmuuden täysin ansaittu herkkupala, jonka saa vain ja ainoastaan kovalla graindilla (eli sillä, että on lasten kanssa ja kasvattaa niitä, päivästä ja vuodesta toiseen).

Lapseni nukkuvat kaikki samassa makkarissa, yksi patjalla ja kaksi mun kanssa parisängyssä. (Lol, en ole vieläkään saanut tilattua kerrossänkyä lastenhuoneeseen, vaikka koululainen on jo kysellyt sen perään.) Ja sitten kun ne hengittävät rauhallisesti siinä minun puhelimen taskulampun valossa, ehkä ovat käpertyneet jollain tavalla lähekkäin, usein kaksi pienintä vähän halaavat toisiaan. Silloin tapahtuu Suuri Pakahdus, jolloin ajattelen, että tämän tärkeämpää ei maa päällään kanna, miten voi rakastaa mitään niin paljon kuin näitä. (Ja kaikki pateettiset “teen mitä tahansa näiden puolesta”, kunnes tulee aamu eikä tee mieli edes leikkiä autoilla 4-vuotiaan kanssa – mutta se ei ole mitä tahansa – se on leikkimistä. Hyi!)

Mutta kyllä niitä ihan päiväsaikaan ja hereilläkin tulee, näitä Pakahduksia.

Vaikkapa kun 4-vuotias kyselee. Voiko aikuinen vielä syödä mämmiä? Äiti voitko ostaa minulla kolme droonia, kun olen iso?

Tai kun 7-vuotias on nitonut uudella nitojallaan paperista kirjekuoren, jonka on piilottanut vessan kaappiin sen. Kuoresta paljastuu rakkaudentunnustus äidille.

Tai kun 10-vuotias esittelee Runawaysbetter(?)-pelin juonta, jossa tehdään kaikkea kammottavaa varkauksista väkivaltaan ja kertoo hymyillen: “Äiti aion tää on mun elämän tutorial.”

(Se on lapsen huumori saavuttaa tason, jossa nauran hänen kanssaan, en hänelle, on timanttinen hetki elämässä.)

Mutta raportoinpa vähän tässä syyskuuta huvikseni ja jälkipolvien tiedoksi!

Kuukausi alkoi pe–ma-viikonlopulla Vierumäeltä. Oltiin Karryn, Raisan, Otson ja Erkan kanssa siellä urheilemassa. Juostiin cooper (tein ennätyksen 2600 m), pelattiin monta kertaa tennistä, kerran sulista, juostiin kymppi, käytiin monta kertaa salilla ja niillä pienillä harjuilla ihanilla kävelyillä. Joka ilta katsottiin ensin jonkun valtsema YouTube-video (katsokaa Matcho Sallad!) ja sen perään eroottinen elokuva (Challengers, Secretary ja Baby Girl). Aurinko paistoi ja olin vain tosi onnellinen.

Seuraavana viikonloppuna mentiin Turkuun Lotan luo. Esikoinen ja 11-vuotias serkku ottivat korvalävistykset – ja minä rustolävistyksen ja uuden korvisreiän. Sitten paistettiin vaahtokarkkeja metsässä ja nautittiin mm Lotan ja Pasin pihan antimista (jos kaikkien pihat olisi sellaisia monimuotoisuuden kasvien, pölyttäjien, marjojen, hedelmien ja vihannesten keitaita, meidän luontokato olisi varmaan ratkaistu). Nämä meidän Turku-viikonloput päättyvät yleensä siihen, että minä ja keskimmäinen aletaan pohtia, miten me voitaisiin muuttaa Turkuun.

Ja sunnuntai-iltana Helsingissä sain kaksi(!) uutta kummilasta, kun ystäväni lapset liitettiin kirkkoon. Nyt mulla on seitsemän, ihanaa!

Kolmannella viikolla tapahtui paljon: Oli Päättäjien Ruoka-akatemian ensimmäinen päivä, ja opin ruoantuotannosta valtavasti! Muun muassa siitä, miten huonosti tällä hetkellä maatalouden tuet kohdentuvat. Pinta-alaperustaisuus on joskus ollut kaunis ajatus (sillä on torjuttu esim maanviljelijöiden sääriskiä), mutta se on johtanut täydelliseen peltojen käytön tehottomuuteen. Ja sitten opin uusista kasviproteiineista ja ai että, tuli taas toiveikas olo. (Ja toki sellainen, että järjestelmää on pakko muuttaa, mikäli haluamme saada ruokaa vielä 2050-luvulla.)

Samalla viikolla kävin myös napatyräleikkauksessa. Nukutus oli villi ja nautinnollinen, herääminen aivan järjettömän ihanaaaaaaaaaaa. Olin vain uskomattomissa pöllyissä monta tuntia, kaikki tuntui täydelliseltä. Raisa haki mut vielä taksilla kotiin, ja sitten löllyin viikonloppuna huuruissa yksikseen kotona. Tai esikoinen piti kyllä seuraa. Ainoa kenkku on se, että nyt on sitten liikuntakieltoa, mutta se lusitaan läpi. Huomenna käyn otattamassa tikit pois. Eipähän pullahtele enää napa.

Muutoin olen käynyt nyt aika paljon salilla Karryn kanssa, se on ollut tosi hauskaa tekemistä, etenkin kun se osaa neuvoa esimerkiksi takakyykyt ja maver teknisesti oikein ja tehokkaiksi (lol miten väärin olen tehnyt niitä). Ja sitten olen juossut.

Kirjoittelen nimittäin tässä nyt sellaista romaania (ilmestyy 2028 kesällä), ja se vaatii paljon juoksemista, koska ihminen saa ajatukset liikkelle kun juoksee. Ja juhuu! Kirjoitin kustannussopparin nyt perjantaina! (Tämä vie paljon myös kaistaa päästä, siitä joskus myöhemmin lisää.)

Nyt sitten olen parannellut lihallista tomumajaani ja puuhaillut lasten kanssa paljon kaikkea. On askarreltu syksyn lehtiä ikkunaan, on leikitty puistossa kavereiden kanssa, on käyty Luonnontieteellisen museon dino-illassa juhlimassa Hanne Valtarin uutta lastenkirjaa. On kannustettu esikoista futismatsissa ja metsästetty Pusheen-pehmoa keskimmäiselle. Olen tehnyt jopa pienen työmatkan Tampereelle ja sen sellaista.

Eli paljon hyvää ja kiitollisuuden aihetta on! Aion keskittyä näihin.

Tänään paistaa aurinko siniseltä taivaalta, joten pitää tehdä jokin retki! Minä ehdotan Lammassaarta, lapset Korkeasaarta. Katsotaan, minne matka johtaa.

Ihanaa sunnuntaita kaikile!