Arkista eloa

Kävin tällä viikolla Suomi road tripillä, kun mulla oli erilaisia työprokkiksia ympäri Suomea. On kivaa, kun lasten isä on reilu ja joustava ja sen kanssa voi välillä diilaa tällaisia pidempiä vapaapätkiä puolin ja toisin.

Juon kahvia ja katselen pikkulintua, joka koikkelehtii puunlatvassa, joka kasvaa makuuhuoneen ikkunan edessä. Nämä lauantaiaamut, voi että. Yksi lapsi kerrallaan tulee toimittamaan asiaansa, mutta sitten pyyhältävät takaisin operaatioihinsa ja minä saan vain olla.

(“Äiti, mä haluan piirtää meidän Pikkusten firmalle merkin, mikä se vois olla?”)

Sitten on myös ne lauantaiaamut, kun lapset ovat isänsä luona. Olen miettinyt, mitä mieltä olen tästä kaikesta liittyen “vuorovanhemmuuteen”. Oon huomannut, etten jotenkaan samaistu juuri mihinkään keskusteluun, mitä siitä käydään julkisuudessa. On sellaista dramaattista “miltä teistä tuntuisi luopua puolikkaasta lasten lapsuudesta” -puhetta, joka on mulle aivan vierasta. On myös sellaista “huhhuh lapset lähti ja nyt tämä lady lähtee radalle ja deittailemaan mutta voi voi nykyajan deittailu on kauheaa koska kertakäyttökulttuuri ja induvidualismi ja voi voi” -puhetta, sekin vierasta.

Elämä on paljon arkisempaa kuin tämä.

Mulla ei ole koskaan sellaista oloa, etten olisi lasten äiti ja menettäisin jotain heidän lapsuudestaan silloin, kun ovat yötä isällään. Etenkin vanhin soittelee mulle päivittäin ja tulee välillä tässä kodissa hengaamaan. Nyt myös keskimmäinen sai kellopuhelimen, ja me ollaan päivittäin käyty pitkiä sellaisia “mä oon nyt menossa pihalle kavereiden kanssa, tänään päiväkodissa oltiin Korkeasaaressa ja P katosi hetkeksi käärmetaloon” -keskusteluja. Mutta vaikken puhuisi puhelimessa, niin en jotenkaan koe tätä “erossa olemista” lapsista minään erossa olemisena. Meidän vanhempien asunnot on 5 minuutin kävelymatkojen päässä toisistaan. Ehkä tämä tuntuisi erilaiselta, jos me asuttaisiin kauempana toisistamme.

Toinen juttu on sellainen, että meidän vaihtoväli on 2-2-3, ja sitten kaksi pienempää on mun luona vähän enemmän. Ehkä jos olisi viikko-viikko, tuntuisi raskaammalta ajatus, ettei näe vaikkapa 4-vuotiasta seuraavaan viikkoon. Mutta koska vaihtoaika on niin lyhyt, ei ehdi tulla ikävä.

Mitä tulee siihen aikaan, kun lapset eivät ole mun kanssa, niin mulla on aina miljoona asiaa, joita haluan tehdä. Töitä! Ah miten kivaa on tehdä töitä ilman, että kello neljän lähestyessä nousee sellainen o ou nyt pitää lopettaa ja mä olisin vielä halunnut tehdä tämän loppuun -levottomuus. Urheilla! Oon nyt taas juossut vähän sillä lailla tavoitteellisemmin, haaveissa siintää maraton joskus vuoden päästä ja kaikki polkujuoksuhommelit kiinnostaa. Ja vähän TWF-salila ja cyclingiä ja you know, kaikkea sitä mitä keski-ikäinen nainen nyt kehollansa haluaa tehdä. Ystäviä! Se vaatii välillä vähän suunnittelua, että keitä näkee ja miten, koska tbh mua ei huvita nähdä tällä hetkellä muiden lapsia silloin, kun mulla ei ole omia lapsia paikalla. Tämä ehkä muuttuu vielä, mutta nyt priorisoin aikuisseuraa silloin, kun olen yksin. Tällaista aikaa on kuitenkin riittänyt ihan hyvin, koska ystävien lapset alkavat olla sen ikäisiä, ettei se ole enää pelkkää puistossa nököttämistä.

Sitten elämä nyt muutenkin täyttyy monenlaisista tapahtumista aina Sivistysakatemian illallisista kirjanjulkkareihin, ja yksinkin himassa haahuilu on musta kivaa. Niin ei ole kyllä tullut sellaista “lapset lähtivät toiseen kotiin, hiljaisuus ahdistaa” -tunnetta vielä kertaakaan. Ehkä mä en vain ole sellainen ihminen. Ehkä mulla ei ole vain tässä suhteessa niin suuria tunteita. Elämä tuntuu arkiselta. Ehken vain ajattele niin paljon.

Ainoa, mitä mietin on lasten näkökulma ja fiilikset. Ja tämä ei nyt ole mitään sellaista “olen pyhä vanhempi ja mietin lasteni tunteita” -horinaa, vaan olen miettinyt paljon sitä, mitkä jutut sattui silloin, kun olin 8 ja omat vanhempani erosivat. Silloin mun vanhemmat tekivät niin, että molemmilla oli Turun keskustan tuntumassa oma pieni koti ja siellä Kakskerran saarella oli meidän lasten omakotitalo, jossa vanhemmat sitten vuoroviikoin asuivat. Näin neljän lapsen ei tarvinnut vaihtaa kotia missään vaiheessa. Vasta kun minä aloitin lukion, isä muutti Helsinkiin ja alkoi elämä, jossa joka toinen viikonloppu kävin Helsingissä ja muuten asuin äidin ja Juhan luona. (Tästä systeemistä en pitänyt: Helsingissä ei vain ollut mitään tekemistä tai kavereita. Turussa sen sijaan olisi ollut valtavasti kaikkea ja koko ajan.)

Mutta kyllä mä mietin, että niitä tällä hetkellä varmaankin harmittaa tuo kodin vaihtaminen, vaikka se tehdäänkin niin kätevästi kuin vain voi (eli pienempien vaihto tapahtuu päikystä hakien ja isompi saapuu koulusta). Ollaan yritetty aina tarkkaan sanoa, kenen luona lapset on, mutta etenkään 4-vuotias ei hahmota, mihin ollaan menossa. Olen pyrkinyt siihen, että lapset eivät saa koskaan hittiä siitä, että jokin esine on väärässä kodissa (esim futiskamat), vaan sitten käyn itse hakemassa ne. Olen ostanut tähän kotiin uusia leluja, jotta täällä olisi aina tekemistä. Sitten oon ollut tarkka siitä, ettei toisesta vanhemmasta sanota mitään kriittistä. Mun omat vanhemmat eivät koskaan haukkuneet toisiaan, kun olin lapsi, ja jälkikäteen aateltuna se oli tosi tärkeää.

Mutta muistan, miten lapsena mua itketti pitkään vanhempien ero. Vaikka ajat on nykyään ilahduttavan erilaiset (mua ennen kaikkea hävetti se ero lapsena, täällä ketään ei enää hävetä, koska niin monen vanhemmat on eronneet tai ei alun perin koskaan yhdessä ollutkaan), niin varmasti tähän elämänmuutokseen liittyy paljon kurjaa ja surua lapsilla. Otan sen ihan tosissani, juttelen ja kuuntelen asiasta niin paljon kuin haluavat puhua. Ja samalla ajattelen, että elämään kuuluu väistämättä suruja ja muutoksia, ne saapuvat ihmiselle eri aikaan ja eri muodossa, mutta on varmaa, että ne saapuvat.

Pystyn elämään lopulta omaa elämääni vain omasta näkökulmastani, huolehtimaan lapsista ja olemaan läsnä niille niin paljon kuin voin, mutta ne ovat sitten kaikki lopulta erillisiä ihmisiä minusta.

Erosta on ihan juuri vuosi aikaa, ja paljon on muuttunut tänä aikana. Mun mielestä paljon parempaan suuntaan. Uskon, että vuoden päästä ollaan kaikki jo huomattavasti enemmän totuttu tähän uuteen elämänmalliin. Edessä on pian kesä ja kaikenlaista ihanaa lasten kanssa (interrailia ja mökkeilyä), ja mulla on toiveikas olo tulevasta.

Kokkolan Ykspihlajan matkustajakoti meni heti mun top 5 -ihanimman yöpymispaikat Suomessa listalle.

Kokkolasta kahvia ja matka jatkuu!

Raahen Pyhän Kolminaisuuden kirkko on kaunis.

Raahessa Langin Kauppahuone tarjosi erinomaisen (vegaanisen) lounaan.

Juoksin lenkin Oulun NallikariSSA. (Opin oikean sijapäätteen paikallisilta.)

Oulun tärkein!

Kalajoen hiekkasärkät oli uusi tuttavuus.

Laajavuoren Scandic on yksi mun suosikkihotelleista.

Teurastamolla Miss Bowlin lounaalla saa kerralla “30 kasvista viikossa” -setin täyteen.