Yhtenä aamuna heinäkuussa päätin, että merkitsen ylös kaikki sellaiset hetket päivässä, jolloin tunnen valtavaa onnea.

Sitten voin myöhemmin lukea niistä. Ajatella, että tällaista elämä voi tarjota, ja se pitää muistaa.

Lapset ovat aivan täynnä naarmuja, hyttysen- ja paarmanpistoja ja Alpulla on jopa pinttynyttä öljyä (soutuveneen airojen lukosta) vatsassaan. Yleensä heillä on kasvoillaan jäänteitä mansikasta, vesimelonista tai ketsupista, ja hiuksetkin ovat ihan takussa, varsinkin Didin kiharapehko.

Elävät kuin pellossa.

Kaksi viikkoa lomaa, viikko siitä täällä huvilalla. Tuntuu, että pää alkaa pikkuhiljaa päästää irti kaikista työjutuista. En enää heräile yöllä miettimään kirjaa tai mitään muutakaan työhön liittyvää. Tai jos herään, luen pari sivua Pikettyä ja olen taas unessa.

Kaupallinen yhteistyö: Raikastamo

Kuten Raikastamon tyypit sanovat: ei ole mitään järkeä rahdata vettä ympäri maailmaa, kun sitä saa Suomessa hanastakin. Pikkujätti-mehupurkin kuljetuksen hiilijalanjälki on vain viidennes verrattuna kokonaisen litran hiilijalanjälkeen.

Jännä olo. Olen koko kevään tähdännyt tähän hetkeen, kun on juhannus, kirja on lähtenyt painoon ja pystyn ajattelemaan jotain muuta kuin työhommeleita.

Viime päivinä on ollut epäuskoinen olo. Että oliko tämä tämmöinen elämä mahdollista? Että aurinko lämmittää niin, että voi pelata lasten kanssa paljain jaloin puistossa palloa, juoda skumppaa Temppeliaukin kirkon kalliolla vielä iltayhdeksältä ilman takkia ja istua aamulla terassilla läppärin kanssa t-paidassa.