Synnytyskertomus!
Noniin! Oletteko valmiina? Minä en ole, mutta annan tulla silti. Nyt seuraa taas groteskia settiä, johon kuuluu eritteitä, huonoja vitsejä ja jonkun verran siirappia, kaikki ihanassa ja saastaisessa keitoksessa.
Synnytyskertomus, täältä tullaan!
Tältä näyttää ihminen, joka on ollut raskaana 42+0 viikkoa.
Kävin toissaviikon torstaina tsekkaamassa Naistenklinikalla lapsen tilanteen, ja lääkäri sanoi, että se voisi periaatteessa lähteä itse tulemaan. Niinpä sovimme, että synnytys käynnistetään sunnuntaina (viikolla 42+0), mikäli vauva ei ole vielä osoittanut halua poistua kohdusta.
(Voin kertoa, että nyt kun olen nähnyt istukan, niin todella ihmettelen, miksi joku haluaa jäädä sinne. Ilmeisesti on niin, että jos ei tiedä paremmasta, niin sitä tottuu ja kotoutuu minkälaiseen olotilaan tahansa, ihmisparka.)
Ei vauva tietenkään minnekään lähtenyt syntymään, joten sunnuntaina heräsimme päivään, jonka tiesimme (Dr Philin sanoin) muuttamaan meidän elämänkurssimme. ("Today is going to change your life course.")
Kymmeneltä vietiin Alppu siskoni Sofian luo hoitoon. Yllättäen siellä odotti ihana pannukakkuaamiainen, ja mässäiltiin vielä autuaasti ennen taksin soittamista. Alppu oli ensin päivän Sofian luona ja yöksi meni toiselle naapurillemme, Niinalle, kun siellä asuu Alpun bestis Eino.
Taksimatka Naistenklinikalle oli jotenkin epätodellinen, katselin vain maisemia ja ajattelin, että pian tapahtuu suuria asioita. (Miksi muuten taksikuskien pitää niin usein syödä purkkaa suu auki, bitch don't kill my vibe!)
Ja sitten kello oli 11 ja olimme Nastenklinikalla, neljännessä kerroksessa, osastolla 42 ilmoittautumassa synnytyksen käynnistykseen! Hulluutta!
Jännittää ja ilahduttaa, ehkä tänään tapaamme yhden elämämme tärkeimmistä ihmisistä!
Pääsimme heti huoneeseen 12, josta oli juuri lähtemässä tsekkauksesta pois toinen synnyttäjänainen (joka ei ollut vielä synnyttänyt). Saimme neljän hengen huoneen kokonaan omaan käyttöömme. Lääkäri oli ehtinyt juuri lähteä, joten jäimme odottelemaan. Pääsin käyrille, jossa mitataan lapsosen sykettä. Se oli hyvä.
Tiki on tällaisissa tilanteissa hilpeää seuraa. Se kertoili lukemistaan artikkeleista ja katsomistaan dokumenteista, ja minä kuuntelin leppoisasti. Alla kuva, jossa Tiki on juuri kertonut, miten hänen ala-asteellaan Siilinjärvellä oli tapana leikkiä Rodney King -leikkiä (jota kutsuttiin Rotsi King -leikiksi). Siinä aina yksi makasi maassa ja muut potkivat häntä.
(Tiki oli juuri katsonut Netflixistä Rodney Kingiä käsittelevän dokkarin, jossa kerrottiin noista vuoden 1992 Los Angelesin mellakoista). Minua tietenkin nauratti se, miten maakuntien pikkupojat ovat keksineet valveutuneet leikit itselleen.
Lapsestani tulee puoliksi savolainen, pohdin.
Yhdeltä saapui lääkäri puhkaisemaan kalvoa. Sympaattinen miekkonen, joka sanoi: "Tämä ei satu ollenkaan." Eikä se sattunut. Niin vain down underiin laitettiin sellainen pieni putki, jonka päässä oli ilmeisesti jonkinmoinen piikki. Plops vain, kalvo oli puhjennut ja vettä alkoi norua ulos. Jotenkin sitä on tottunut kaiken maailman teknisiin vempaimiin, niin tämä kalvon puhkaisu tuntui hämmentävän... keskiaikaiselta toiminnalta. Vähän sellaiselta operaatiolta kuin olisin itse voinut tehdä, tyyliin puhkaista neulalla jalasta rakkulan. Tosin tämä sattui vähemmän. Ei tuntunut missään.
"Nyt ei voi enää perua!" lääkäri sanoi vitsikkäästi, ja meitäkin nauratti.
Synnytys alkoi jännittää
Sain sairaalan alushousut ja sellaisen valtavan vaippatyyppisen lakanan, jonne lapsivettä valuskeli aikanaan. Ensikosketus vaippoihin sitten viime vuoden, kun esikoinen oppi potalle.
Sitten makoilin taas käyrillä hetken ja odottelin, josko alkaisi supistella. Ei alkanut. Saatiin lupa lähteä vähän käpystämään.
Suunnattiin hissillä yläkerran kahvioon. Hississä minulle iski ekan kerran sellainen pieni paniikki. Ai saakeli! Minä joudun ihan oikeasti synnyttämään tänään ja kestämään ne kaikki kivut! En haluakaan! Voisiko tämän sittenkin perua. Mutta kun ei voi, niin ei voi.
Kahvilassa oli muutama synnyttänyt äiti ihanine vauvoineen, yhdellä vauvansängyssä makasi järjettömän suloiset kaksoset. Olin tietenkin kateellinen kaikille, sillä heillä urotyö oli jo tehtynä!
Tässä kohdassa olin niin jännittynyt, etten pystynyt syömään muuta kuin jogurtin. Sitten mentiin Naikkarin edustalle vähän käpöksimään ja käytiin turistivisiitillä viereisessä uudessa Lastensairaalassa. Se oli upea! Tiki piti hyvää mieltä yllä ja vitsaili kaiken aikaa, niin minunkin jännitys vähän laantui.
Sunnuntaina oli ihana helle, joten sairaalatakissa oli mukava käveleskellä ulkona.
Kolmen aikoihin kätilö pyysi, että vaihda sairaalavaatteet päälle, laitetaan sinulle oksitosiinitippa, ja tipan kanssa on hankala pukeutua. Niinpä minä kävin hakemassa sairaalayöpaidan. Sen päälle puettuani muistin, että semmonen mekko on itse asiassa käytännöllisempi, koska totta tosiaan, synnytyksessä ei voi pitää housuja! (Kaiken sitä ihminen unohtaa.)
Niinpä kävin hakemassa sinisen mekon tilalle. Ja sitten tippaan!
Supistukset alkavat
Lol. Aloin rehennellä kätilölle, miten "viime synnytyksessä makasin pari vuorokautta oksitosiinitipassa eikä siitä ollut mitään iloa, voitteko laittaa saman tein nupit kaakkoon". Onneksi sairaalassa on töissä ammattilaisia eikä minun kaltaisia mutuilijoita, sillä kätilö sanoi, että tässä on tietty protokolla, että oksitosiinin määrää lisätään 20 minuutin välein, muu ei ole mahdollista.
Hah, tunnin päästä eli kello neljän aikoihin olin jo niin supistuspäissäni, etten pystynyt edes syömään illallista! Onneksi aloitettiin pienellä oksitosiinimäärällä.
Tikin hakeman illallisen väliin jättäminen oli minulle erityinen tragedia, sillä jälkiruoaksi oli vispipuuroa. En ole koskaan ennen elämässäni jättänyt syömättä vispipuuroa, joka on mielestäni eliitin eliksiiriä, paras makuelämys, minkä maailma voi ihmiselle tarjota. Mutta ei, roskikseen meni. En voi edes muistella tätä kauheutta.
Tiki oli tässä välissä käynyt viereisessä Burger Kingissä. (Jokainen kätilö kehotti häntä menemään Burger Kingiin. Tiki epäilee, että kätilöt saavat BK:sta provikkaa jokaisesta vähän hömelön oloisesta ruoan tilaajasta, joka näyttää siltä kuin puolison synnytys olisi käynnissä toisaalla.)
Kun supistukset lähtivät käyntiin kunnolla, tuli sellainen 'ai niin juu, tällaista se on' -fiilis.
Neljän jälkeen supistukset voimistuivat koko ajan, ja minä istuskelin jumppapallolla jokaisen supistuksen ajan heijaten itseäni kuin vaivaiseukko.
Supistuskipu muistuttaa vahvasti sellaista tiukkaa kuukautiskipua. Alavatsan lihakset ja jonkin verran myös alaselän lihakset ryhtyvät omatoimisesti kramppaamaan. Sillä lailla kehon sisältä, ei uloimmat lihakset. (Tältä se minusta tuntui.)
Yleensä yhden supistuksen aikana pystyin laskemaan viiteentoista. Ensimmäisen viiden kohdalla kipu kasvaa, viimeisen viiden kohdalla se vähenee. Sitten kivut voimistuvat supistus toisensa jälkeen. Yksittäisinä sellaisen kestää aika hyvin, mutta sitten kun niitä tulee putkeen ja ennen kaikkea tietää, että tämä ei lopu, niin se tekee koko hommasta nihkeää ja uuvuttavaa.
Supistusten välit alkoivat aika nopeasti lyhentyä, ja minulle iski huono olo. Saattoi johtua oksitosiinista tai siitä, että osastolla oli niin kuuma. Hikoilin kuin brittituristi Thaimaassa.
Pyysin Tikiä etsimään oksennuspussin mahdollisimman nopeasti. Hän meni oven viereen ja alkoi katsella kumihanskatelinettä, jossa oli S-, M- ja L-koon kumihanskoja. "Ehkäpä tämä?" hän kysyi hymy huulilla ja piteli kädessään L-koon kumihanskaa. Huusin aivan jumalattoman kiukkuisena, että nyt se oksennuspussi tänne. Ei enää Tikin savolaishuumori uponnut tässä vaiheessa.
Kätilö toi minulle myös Tens-laitteen, joka oli aika hyvä! Tykkäsin siitä, että saa itse tehtyä jotain kivun aikana.
Epiduraalia, no miksipä ei
Ehkäpä kello viiden jälkeen (nyt alkoi ajantaju kadota) kivut alkoivat olla niin kovat, että pyysin kätilöltä sellaista kipupiikkiä, joita olin saanut reiteen parin kertaa Alpun synnytyksessä. Kätilö tsekkasi kohdunsuun, joka oli tässä vaiheessa 5–6 senttiä auki.
Horisin varmaan aika epäselvästi asiani, sillä kätilö alkoi valmistella epiduraalipuudutusta. Se oli minun pelastukseni! Olin jotenkin ajatellut, että kyllä tämä kipu vielä tästäkin pahenee, että parempi säästellä sitä ihanaa epirudaalia vähän myöhemmäksi. Kätilöni kuitenkin sanoi, että luultavasti epiduraalin jälkeen kohdunsuu aukeaa tosi nopeasti, joten parempi siirtyä synnytyssaliin ennen puudutuksen ottamista.
Niinpä kävelin huterin askelin Tikin, kätilön, tippatelineen ja supistusteni kanssa hissiin ja sokkeloisia käytäviä pitkin Naistenklinikan uudelle puolelle, joka oli todella luksus! Synnytyssali oli nimenomaan sali, valtava huone kaikkine mukavuuksineen (Tikille jopa oma sänky!).
Ilokaasua, kyllä mieluusti kiitos
Tässä vaiheessa kätilö vihki minut ilokaasun iloihin. Harmittaa, etten muista kunnolla kätilöiden nimiä, vaikka sillon synnytyksessä ajattelin, että painan näiden ihanien ihmisten nimet ikuisesti muistiin, sillä olo oli ikuisen kiitollinen heille. Kaikki kohtelivat minua niin upeasti, sanoisin jopa että rakastavasti, silittäen, tsempaten ja puhuen hyvin kauniisti. Tämä liikuttaa edelleen, kun ajattelen tuota synnytystä. Mutta siis, osastolla kätilöni oli mielestäni Elina ja synnytyksessä auttanut kätilö Iida.
Joka tapauksessa, ilokaasu oli mielestäni oikein hyödyllistä tällä kertaa, ja se auttoi heti tilannetta. Jutun jujuna on se, että sitä pitää vetää henkeen ennen kuin supistus on tullut, ja todella syvälle henkeen, oikein hengittää antaumuksellisesti monta kertaa. Toisin sanoen impata kuin vanha narkki! Kerran pääsin käyttämään oksennuspussia.
(Ei ollut vispipuuroa siinä laatassa, vain kälystä kurkkusalaattia, joka sinällään oli ehkä parempi, sillä nyt ei jäänyt myöskään vispipuurotraumaa.)
Epiduraalitripillä oli fanttastista!
Ehkäpä kuuden maissa kivut olivat aika eepppiset, ja minä vain hytkytin jalkojani (jostain jumalan syystä sellainen pieni tärinä jotenkin auttoi). Ja sitten, ah! Selkäni pestiin keltaisella aineella, asettauduin sängyn reunalle ja ihana ansestesialääkäri saapui paikalle tekemään taikansa!
Epiduraalin laittamisessa menee oma aikansa, ja kun välillä on supistuksia ja pitää olla paikallaan, se jännittää etukäteen. Mutta yllättävän helposti homma meni taas. Tällä kertaa lääkäri eimielestäni selvästikään laittanut yhtä tiukkaa droppia kuin viimeksi, sillä tunsin supistuskipuja koko loppu synnytyksen ajan. (Viimeksi kaikki tunto suurinpiirtein poistui kehostani, mikä sekin oli ihan ok.)
Muniinpuhaltelu-jazzia, ei kiitos
Oli kuitenkin oikeastaan mukava tuntea supistukset, sillä tämä tarkoitti sitä, että tunsin vallan mainiosti kasvavan ponnistuksen tarpeen, jota viimeksi en kokenut.Ja voi että, eipä ole hirveästi miellyttävämpää oloa kuin se, kun epiduraali alkaa vaikuttaa runneltuun ja kovin kärsineeseen ihmisraiskaan! Aurinko siivilöityi sälekaihtimien läpi huoneeseen, oli hiljaista ja aloin vaipua sellaisiin ihaniin pöllyihin. (Jos narkkaaminen on tällaista, niin minun ei kannata aloittaa, sillä tuskin lopettaisin.)
Oloni oli suorastaan hilpeä, sanoisin jopa, että tuntui vähän vapulta. (Siltä, jota en tänä vuonna saanut kokea.)
Tässä vaiheessa vauvan sydämen syke laski aika paljon, joten sen päästä otettiin muutama happinäyte(?), jotka olivat ihan ok. Lisäksi vauvan päähän laitettiin anturi, jolla sykettä saatiin mitattua paremmin. Tuntui ihmeelliseltä, että vauvan pää tosiaan oli ihan kosketusetäisyydellä tulossa ulos minun kropastani.
Tiki laittoi taas Yle Ykkösen soimaan. Aluksi sieltä kuului jotain ihan hyvää jazzia, mutta sitten alkoi sellainen sähkökitaratiluttelu-jazz (niin sanottu muniinpuhaltelumusiikki), ja tulimme yhdessä siihen tulokseen, että tällaisen shaissen soidessa lapsemme ei voi syntyä maailmaan. Laitoimme radion kiinni ja nautimme hiljaisuudesta.
Fiilistelin olotilaani tovin ja rakastin kaikkea ja kaikkia. M m mm!
Tiesin kuitenkin syömessäni, että vielä olisi yksi vaihe jäljellä tässä synnytyksen tarinassa. Ja itse asiassa koko ajan kasvoi pelko, että mitä jos tämä minun ihana epiduraalini lakkaa jossain vaiheessa ja kivut ehtivät palata ennen ponnistusta!!! Niinpä kasin maissa kiirehdin asiaa ja pyysin kätilöltä, että voisiko sitä alkaa vaikka ponnistella tässä. Hän tarkasti tilanteen (eli sen, miten auki kohtu on ja kunka laskeutunut vauvan pää on – kymmenessä sentissä mentiin), joten hän sanoi, että kyllä voisi.
Meinasin luovuttaa ponnistamisen suhteen noin 2 minuutin jälkeen
Saliin tuli myös toinen kätilö, ja sitten sain antaa palaa!
Tätä vaihetta synnytyksestä vähän häpeän, sillä otin aika nopeasti käyttöön vanhan mottoni: "Aina voi luovuttaa."
Nimittäin noin kahden tai kolmen ponnistusyrityksen jälkeen totesin kätilöille vähän paniikinomaisesti, että ei se tule sieltä! Ei minun voimani riitä! Leikatkaa jotain, ihan mitä tahansa! Jokin kinnaa kiinni!
Minulla oli oikeasti sellainen olo, että lihakset eivät pysty tähän urheilusuoritukseen. Vähän kuin joku olisi sanonut, että vedä tuosta nyt muutama leuka. Mutta onneksi kätilöt olivat aivan järjettömän kannustavia ja ihania, ja tsemppasivat minua ihan valtavasti. "Kyllä se tulee, pää näkyy jo. Kyllä se Julia tulee, sinä pystyt siihen kyllä aivan varmasti!"
Eivät leikanneet mitään eivätkä hätiköineet muutenkaan.
Supistuksia oli aika usein, mutta oli sinällään armollista, että niissä oli pieni väli, mikä tarkoitti hetken lepoa ponnistamisen välissä. Yleensä yhteen sopistukseen mahtui kaksi tai kolme sellaista YNNNGGGHH-ponnistusta. Päässä kävi ajatus, että tosiaan, tuolta jalkojen välistä on nyt tulossa pää. Päätin tukahduttaa tämän ajatuksen välittömästi, koska se ei niin sanotusti nostanut ponnistamismoraaliani.
Epiduraalia oli vielä kivasti jäljellä, joten mitenkään tuskallista ponnistaminen ei ollut. Kyse oli vain sellaisesta epämukavasta tunteesta ja ahtaudesta alapäässä.Ja kun noin hyvää kannustusta ihminen saa osakseen, niin kyllähän se sieltä lähti tulemaan!
En luovuttanut sittenkään
Laitoin leuan alas, purin hampaat yhteen, otin reisistä käsillä kiinni ja työnsin aivan viimeistä päivää! Ja humps, pää olikin yhtäkkiä ulkona.
Sitten piti vielä vähän odotella seuraavaa ponnistusta, koska kyllä ihminen tarvitsee pään lisäksi myös ruumiin, mikäli haluaa elää täyttä elämää.
Ja plops. Se on niiiiin friikki tunne, kun sellainen limainen ja liukas lihamöhkäle pullahtaa ihmisestä ulos. Vauvan ulos luiskahtaminen oli jotenkin lihasmuistissa, se tuntui aivan samalta kuin viimeksi. Sanoin sitä ei täysin pysty kuvailemaan.
Eikä sitä, miltä tuntuu, kun se ihana möhkäle, joka onkin yhtäkkiä vauva – minun rakas vauvani – nostetaan rinnalle. Kiinnitin välittömästi katseeni hänen alapäähänsä (koska alapäät näyttelivät tässä teatterissa suurta roolia), ja näin, että kyllä!
Meillä on nyt tyttö!
Miten valtavan mielettömän ihanaa!
Aloin nyyhkyttää helpotukseta, kun sain vauvan syliini. Se oli elossa ja se oli kaunis ja minä olin onnistunut puskemaan sen kaiken tämän valtavan odotuksen, pelon, toivon ja jännityksen läpi tähän maailmaan.
Vihdoin, vihdoin!Pienen päässä on suuri pipo ja minä olen niin onnellinen.
Ja sitten kun se ihana ilmaantui siihen syliini, se aloitti aivan uskomattoman huutamisen. Siinä me itkimme yhdessä. Vauva huusi ja huusi vain, melkein tunnin. Olin tyytyväinen, koska mielestäni naisten pitääkin osaa vaatia oma osansa tässä maailmassa.
Joskin samalla tuli vähän sellainen tuskainen olo, että hitto, eihän tämä tyyppi osaa vielä ottaa sitä maitoa. Kamalasti harjoiteltavaa edessä. (Tiki kertoi myöhemmin googlailleensa tässä vaiheessa "vastasyntynyt koliikki" kun se oli niin järkyttynyt pienen huudosta.)
Mutta kyllä se ihana pieni lopulta rauhoittui, kun sai hyvän otteen minusta (ja varmaankin elämästä siinä samalla).
Istukka jättää verisen jäljen sisuksiin
Imetysharjoitusten lomassa kätilö ompeli neljä tikkiä, sillä viime synnytyksen leikkausarpi oli vähäsen auennnut. Se hoitui puudutuksessa, joten ei tuntunut juuri miltään. Istukkakin syntyi melko huomaamatta ulos, ja tällä kertaa halusin ehdottomasti nähdä sen. Papereiden mukaan se painoi 676 grammaa, mutta siinä kun sitä lihaisaa ja veristä jötkälettä katselin, niin se näytti sellaiselta kahden kilon pihviltä.
"Kaikki tämä verinen kudos on irronnut nyt vatsastasi, joten siellä sisällä on yhtä iso haava. Siitä jälkivuoto johtuu", kätilö kertoi, ja tämä oli minulle täysin uutta tietoa.
Ja nyt ymmärrän, että kyllä siinä on vähän parantumista, kun tuollainen köntti tomumajaa irtoaa ihmisen sisimmästä.Tiki ei tapojensa mukaan missään tapauksessa halunnut leikata napanuroaa eikä nähdä myöskään istukkaa. Hän sanoi, että siitä tulee niin ikävästi Tom Cruise mieleen. Minulle ei tullut. (Mutta ei se niin vieraalta ajatukselta tuntunut, että olisi leikellyt sen lihaklöntin paloiksi ja paistanut pannulla. Pihvi mikä pihvi. Oma istukkani päätyi kuitenkin käsittääkseni sairaalajätteeksi.)
Rakastuneet vanhemmat tytär sylissään.
Yhdeksän jälkeen molemmat kätilöt lähtivät synnytyssalista ja me jäimme kolmestaan rauhaan ja hiljaisuuteen.
Rakkautta vain
Minä katselin meidän kaunista tytärtämme ja ajattelin, että tältä tuntuu, kun alkaa rakastua johonkuhun. Tyttö oli niin pieni ja hentoinen ja täysin oma. Tumma tukka, pieni nöpöhuuli ja kauniit, miltei mustat silmät. Otsa oli ihan rutussa ja vähän mustelmilla, kun synnytys oli edennyt niin nopeasti.
Kokemuksesta kuitenkin tiesin, että pian mustelmat laskevat.
Siinä me makoilimme kuutisen tuntia ennen taksimatkaa potilashotelliin yö-kolmelta. Välillä meille tuotiin iltapalat (taivaalliset sämpylät, jogurtit ja hedelmäkulho!) Ja jossain vaiheessa kätilö vielä teki viimeisen tsekkauksen, etten vuoda verta liikoja. Sitten kävin suihkussa (ensimmäinen suihku on aina vähän sellainen hutera kokemus, kuten myös ensimmäinen kerta kun pissaa synnytyksen jälkeen). Molemmat kuitenkin onnistuivat.
Olin paljon paremmassa kunnossa kuin viime synnytyksen jälkeen, vertakin lähti vain puoli litraa ja tikkejä tuli neljä.
Papereista katsoin myöhemmin, että ponnistusvaihe oli kestänyt 9 minuuttia.
Vähän jopa huvittaa näin jälkikäteen se epätoivo, että "en minä onnistu!", kun hyvin se sitten kuitenkin meni.
Jälkikäteen olo oli suorastaan kaikkivoipainen. Minä pystyin siihen! Kaiken kaikkiaan synnytys oli jälleen kerran erinomainen kokemus. Kun viimeksi annoin arvosanaksi yhdeksän (koska en saanut lääkekonjakkia toimenpiteen lopuksi), niin tällä kertaa annoin täyden kympin (minulle ei taaskaan tarjottu konuja, mutta arvoni ovat tämän kolmen vuoden aikana muuttuneet niin paljon, että konjakin puuttuminen ei enää laske synnytysarvosanaa).
En olisi toivonut mitään tehtäväksi toisin. Kätilöt ja lääkärit olivat fantastisia, tunnelma oli koko ajan erinomainen, Tiki oli hauskaa (ja kannustavaa ja huolehtivaa) seuraa ja ennen kaikkea lopputulos oli aivan täydellinen. Elämää mullistava.
Nyt meillä on kaksi rakasta lasta.
Lue raskaussarjan kaikki osat:
RV 0–4 positiivinen raskaustesti!
RV 5–8 fyysinen ja henkinen romahdus
RV 9–12 ensimmäinen ultra ja unohdettu vuosipäivä
RV 13–18 Alppu saa tietää tulevasta sisaruksestaan
RV 19–23 puolivälissä helpottaa
RV 24–30 humpuuttelua ja hyvää mieltä